Tapio Puolimatka 25.4.10
Tapio Puolimatka
Tiedekeskustelun avoimuuskoe
Uusi Tie, 500 sivua
Nykyään puhutaan paljon avoimuudesta ja vapaudesta, jopa sananvapaudesta. Silti usein tuntuu, että kyse on lähes hämäyksestä. Avoimuutta ja vapautta riittää vain siihen saakka, kun kannanotot käyvät yksiin vallitsevien mielipiteiden kanssa. Niistä poikkeava leimataan nopeasti fundamentalistiksi, taantumukselliseksi tai konservatiiviksi. Liberaalit näyttävät suhtautuvan vapaamielisesti lähinnä vain kanssaan samaa mieltä oleviin.
Kasvatuksen teorian ja tradition professorina Jyväskylän yliopistossa toimiva Tapio Puolimatka ei ole pelännyt leimatuksi tulemista. Hän on kirjoittanut oikein urakoimalla teoksia, jotka ovat saaneet tieteisuskoon vannoutuneet, liberalismista hurmioituneet ja ateismin poteroihin kaivautuneet julkaisemaan kiihkeitä vastaväitteitä sekä tunnepitoisia syytöksiä.
Tapio Puolimatka julkaisi vuonna 2005 kirjan ”Usko, tieto ja myytit”. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi kirja ”Usko, tiede ja Raamattu”. Sarjan kolmas ”Usko, tiede ja evoluutio” ilmestyi jo seuraavana vuonna. Nyt tuolle trilogialle on tullut yhteinen jatko-osa ”Tiedekeskustelun avoimuuskoe”. Tässä kirjassa Puolimatka käy tiedemiehen täsmällisyydellä ja harkituin sanakääntein vastahyökkäykseen osoittaen, miten tunneperäisin ja tarkoitushakuisin keinoin hänen aiemmat kirjansa on pyritty tuomitsemaan.
”Tiedekeskustelun avoimuuskoe” käy syvältä kyntävää keskustelua kriitikoiden, tiedeuskovaisten ja ateistien kanssa. Heidän tekstejään runsaasti lainaten ja analysoiden Puolimatka vaatii avoimempaa ja tasapuolisempaa keskusteluilmapiiriä. Samalla hän käy huolellisesti läpi tieteiden synnyn ja niiden ympärillä käydyn keskustelun historiaa.
Kirjassa julkaistuissa ateistien ja muiden Puolimatkaa kurmottaneiden, itseään liberaaleiksi kutsuvien filosofien teksteissä on aivan uskomattomia väittämiä ja ajatusrakennelmia. Kaikkein huimimmissa esitetään aivan vakavalla naamalla kristinuskon ja uskon Jumalaan olevan niin paha sairaus, että se pitäisi pyrkiä kirurgisin toimenpitein poistamaan siihen sairastuneen ihmisen mielestä. Tuollaisia mielipiteitä lukiessa ihmettelee, emmekö me todellakaan ole oppineet mitään natsien keskitysleireistä tai siitä, miten Neuvostoliitossa lähetettiin uskovia mielisairaaloihin parannettaviksi?
Kirja on lukijan kannalta paikoin varsin vaativa mutta samalla hyvin ajankohtainen ja kevyesti heiteltyjä väitteitä tosiasioilla kaatava teos. Nopeita pikavoittoja tai helppoja vastauksia etsivälle kirja tarjoaa aikamoisen haasteen. Asioita muutenkin pohtiva sen sijaan löytää siitä paljon uusia näkökulmia ja perusteltuja oivalluksia. Esimerkiksi nuorille lukiolaisille, jotka pohtivat elämää suurempia kysymyksiä ja rakentavat omaa käsitystään maailmasta, kirja on mitä mainiointa luettavaa.
Juha Hiltunen
Valokuva Jeesuksesta
Kirjapaja, 435 sivua
Tuskinpa mitään pyhäinjäänjäännöstä on tutkittu yhtä laajasti ja perusteellisesti kuin niin sanottua Torinon käärinliinaa. Onko kyseessä keskiajalla taitavasti tehty väärennös vain alkuperäinen Jeesuksen hautaamisessa käytetty käärinliina, jossa on nähtävissä Jeesuksen valokuvan kaltainen kuva?
Oulun yliopiston dosentin Juha Hiltusen kirja ”Valokuva Jeesuksesta, Torinon käärinliina tieteen, historian ja Uuden testamentin valossa” kertoo lukijalleen, miten uskomattoman tarkasti käärinliinaa on kaikin mahdollisin nykytieteen keinoin tutkittu. Avuksi on otettu tieteen uusimmat keinot ja jopa nykyaikaisen rikostutkimuksen menetelmät. Yllättävää on se, että mitä pitemmälle tutkimukset ovat edenneet, sitä vakuuttuneempia useimmat tutkijat ovat olleet käärinliinan aitoudesta.
Asiaa voisi tietysti lähestyä myös toisesta suunnasta: tuskinpa mitään muuta asiaa on yritetty yhtä tarmokkaasti ja uupumatta osoittaa väärennökseksi kuin Torinon käärinliinaa. Noissa yrityksissä ei ole onnistuttu. Uudet ja kehittyneemmillä keinoilla tehdyt tutkimukset ovat kerran toisensa jälkeen kumonneet aiemmin heikommin eväin tehtyjä väärennökseen päätyneitä tuloksia. Ei siis ihme, että ”Valokuva Jeesuksesta” on erittäin mielenkiintoinen ja suorastaan jännittävä kirja.
Eeva Eerola
Vahva turva aina
Kirjapaja, 371 sivua
Saarnakirjoja eli postilloita ilmestyy nykyään kovin harvoin. Kirjallisuudenlaji, joka vielä muutama sukupolvi sitten oli Raamatun ja virsikirjan jälkeen luetuinta hengellistä kirjallisuutta, on kuihtunut lähes olemattomiin.
Mahtaisiko syy löytyä saarnoista? Kun teologian tohtori Juhani Forsberg puhui vuoden 2009 lopulla Hengen uudistus kirkossamme ry:n järjestämässä työntekijäseminaarissa, hän kyseli, miksi Suomessa ovat maailman paperinmakuisimmat saarnat? Samalla hän kyseli, miksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saarnoista ja muustakin julistuksesta on hävinnyt saarnan omin luonne puhuttuna ja puhuttelevana sanana ja sen sijalle on tullut, paperille kirjoitetun aineen sisältä lukua. Sisällöllisenä puutteena hän näki sen, että saarnoissa on evankeliumi jäänyt vain eräänlaiseksi sivu- tai loppuviitteeksi.
Eeva Eerolan kirja ”Vahva turva aina” on saarnakirja eli postilla. Miten se selviytyy, jos sitä punnitaan Juhani Forsbergin asettamin kriteerein?
Parikymmentä kirjaa jo aiemminkin julkaissut Eerola on koonnut monista pitämistään saarnoista postillaansa yhden kirkkovuoden jokaiselle sunnuntaille. Suosittuna herännäisseurojen puhujana hän osaa elävöittää sanottavaansa arjen esimerkein ja pienin kertomuksin. Teksti on siksi samaan aikaan hyvin juurevaa eli sitä ”sanan rukiista leipää” ja arkisen konstailematonta. Tohdinpa siksi väittää, että jos Suomen kirkkojen saarnatuoleista kaikuisi sunnuntaisin tämän kirjan saarnojen kaltaista julistusta, niin huoli saarnojen paperinmakuisuudesta ja mitäänsanomattomuudesta olisi paljon vähäisempää. Edellyttäen tietysti, ettei näitäkään saarnoja tankattaisi naama peruslukemilla ja ilmeettömällä äänellä suoraan kirjan sivuilta.
Yhden selkeän puutteen kirjasta löysin: Valitettavasti nämä elävät ja ihmistä turvallisesti lähestyvät tekstit on pakattu vanhahtavien ja vaisujen kansien väliin. Ei tämän päivän postillan tarvitse enää olla ulkoasultaankaan juhlavan pönäkkä tai virallisen pidättyväinen.
Timothy Keller
Tuhlaaja-isä
Päivä, 128 sivua
Jeesuksen kertoma vertaus tuhlaajapojasta kuulunee Raamatun tunnetuimpiin kertomuksiin. Sen selittämisessä keskitytään saarnoissa ja puheissa yleensä nuoremman eli perintönsä tuhlanneen pojan tekemisiin ja paluuseen isän luo. Hänen aiheensa tarjoavatkin mainion, suorastaan sydäntä raastavan esimerkin hunningolle joutuneesta ihmisestä, joka tekee parannuksen, palaa Isänsä luo ja saa kaiken anteeksi.
Jos jäämme tutkimaan ja ihastelemaan Jeesuksen vertauksessa vain nuoremman veljen tarinaa, menetämme paljon, ehkäpä kunnon kristittyjen kannalta jopa sen kaikkein tärkeimmän osan. Siksi Timothy Keller avaa kirjassaan ”Tuhlaaja-isä” tuttua kertomusta syvemmältä ottaen huomioon Jeesuksen ajan yhteiskunnan tapoineen ja periaatteineen. Lopputulos on yllättävä.
Jeesuksen kertomuksessa on kaksi poikaa. Keller osoittaa, miten molemmat olivat isältä omalla tavallaan kateissa. Kummankin suhteessa isään oli korjattavaa. Kumpikaan ei rakastanut isää hänen itsensä takia. Kummallekin isä oli vain omien tavoitteiden mahdollistaja. Kumpikin tarvitsi ja sai isältä siitä huolimatta osakseen rakkautta.
Kuten alussa totesin, nuoremman pojan, sen tuhlaajapojan, roolia on saarnoissa yleensä soviteltu uskoontuloon ja parannuksen tekemiseen. Keller paljastaa, että vanhemman pojan kohdalla kunnon kristityt joutuvat omine asenteineen ja tapoineen aivan yhtä ahtaalle. Me voimme kapinoida Isäämme vastaan lähtemällä tuhlaajapojaksi tai tekemällä kaiken pilkulleen ja viimeisen päälle tunnollisesti. Vanhemman veljen kohdalla tämä paljastuu, kun hän ei osaa yhtyä isän iloon. Huomatessaan oman osuutensa perinnöstä tuhlanneen nuoremman veljen päässeen uudelleen isän rakkaaksi pojaksi ja täysivaltaiseksi perilliseksi, vanhempi veli alkaa murjottaa, eikä halua osallistua ilojuhlaan.
Mielenkiintoista on se, että Jeesus jättää tarinan lopun avoimeksi. Isä tulee ulos kutsumaan kiukuttelevaa vanhempaa veljeä mukaan juhlaan. Sitä, miten hän tähän Isän rakkauteen vastasi, liittyikö ilonpitoon vai jäikö pimeyteen mököttämään, Jeesus ei kertonut.
Kirja on erittäin mielenkiintoista ja jokaista lukijaansa syvältä koskettavaa luettavaa. Suosittelen lämpimästi!
