Kukkoilua ja tummareunaisia kultapilviä

REIJO: Musta viisikkomme, jossa on kolme kukonalkua ja kaksi kanaa, kasvaa häkellyttävää vauhtia. Samalla porukan Ruusu Ritari eli ainoa, joka umpimustasta joukosta on ollut tunnistettavissa, on muuttunut yhä enemmän muiden näköiseksi. Vain muutama ruskea höyhen pään tienoilla paljastaa vielä kuka se on.

- Oletteko varma, että niiden isä on kukko? Jospa varis on jotenkin päässyt soluttautumaan kanalan tuotantoketjuun? kyseli eräs ystävämme, kun kerroimme näistä mustista ja variksenpoikasia muistuttavista kanoistamme. Tällä hetkellä nuo kuukauden ikäiset ”variksenpojat” ovat jo lähes aikuisen kyyhkysen kokoisia. DNA testit isyyden varmistamiseksi ovat kuitenkin vielä tekemättä.

Viime aikoina hurja viisikko on tullut minulle tutummaksi kuin muut kanat. Kun menen kanalaan, ne ovat heti ovella vastassa. Viisi nokkaa kääntyy kohti ja kaikilla tuntuu olevan sama kysymys: ”Mitä syötävää sinä meille nyt toit?

Kun pysähdyn tarhaan asentamaan niille jotain uutta voimistelutelinettä, viisikko nokkii samaan aikaan kengännauhojani auki. Jos kumarrun ja ojennan käteni, jossa on kananrehua, porukka kokoontuu epäröimättä ja lainkaan pelkäämättä nokkimaan herkkuja.

Viisikon uusin hupi liittyy kanalan eteistilaan, josta avautuvat verkko-ovet kanojen häkkeihin.

Kaija keksi tarjota viisikolle mahdollisuuden jaloitella hetken oman häkin ulkopuolella. Kukkomme Aleksanteri on saanut jo pitempään aina silloin tällöin samanlaisen mahdollisuuden. Niinpä ovi avattiin, ja mitä tapahtui? Viisi mustaa ”variksenpoikaa” pöllähti ulos kuin juniorijoukkue jäähallin jäälle. Sitten kaikki pysähtyivät ihmettelemään outoa avaraa ja tasaista ympäristöä.

Hämmennystä kesti vain hetken. Sen jälkeen alkoivat turnajaiset eli kukkotappelut. Muutoin tiiviinä ja yksituumaisena ryhmänä touhuavat kukonpojat ottivat vauhdikkaasti yhteen.

Lopuksi tarjosimme viisikolle rehuaterian kanalamme huoltotilan lattialta. Sen nokittuaan porukka pöllähti aivan hätistelemättä siipiään ja jalkojaan käyttäen kuin tuulenpyörre takaisin omaan häkkiinsä.

Kun tänään menin illalla yhdeksän aikoihin sulkemaan ulkotarhoista luukkuja, Ulla ja kukko rouvineen olivat jo vetäytyneet sisälle ja nousseet yöpymään omille orsilleen. Viisikko sitä vastoin temmelsi ulkotarhassaan vielä täysillä. Minut havaittuaan ne kokoontuivat tiiviinä ryhmänä tarhan portille odottamaan.

Jos olisin avannut verkko-oven mennäkseni paimentamaan veijarit sisälle voidakseni sen jälkeen sulkea luukun, porukka olisi saman tien pelmahtanut ulos ja kukaties kadonnut viereiseen metsään. Niinpä jätin tarhan oven avaamatta, menin kanalaan sisälle ja sytytin valot. Hetkessä porukka oli sisällä ja tarhan sisäoven luona päivystämässä. ”Mitähän kivaa syötävää se nyt meille tuo?”

Ei tuonut syötävää. Jätti valot päälle. pinkaisi ulos, kiiruhti nurkan ympäri ja pujahti tarhan ulko-ovesta sisälle sekä sulki luukun. Kaikki tapahtui, ennen kuin musta viisikko ennätti tajuta tilannetta.

Tuollaisesta reippaasta, pelkäämättömästä ja loputtoman uteliaasta viisikosta voisi varmaankin kouluttaa vaikkapa sirkuskanat. Tai sotilaallisesti toimivan kanakommandoryhmän kettuja ahdistelemaan. Tai urheilujoukkueen. Edes kana-agility ei taitaisi olla pois laskuista.

Hankalaksi tilanteen tekee, että elämää pitemmälle eli ensi vuoteen ajatellen tuossa joukossa on kukkoja kaksi liikaa. Vain yksi voi kasvaa aikuiseksi ja jatkaa sukua. Kahden muun kohtalona on jonain koleana ja synkkänä syksyisenä päivänä päätyä keittiöön.

Onneksi kukot eivät tiedä sitä. Ne eivät osaa arvuutella eivätkä jännittää, kuka heistä on se onnekas, ja ketkä kaksi tulevat väistämättä saamaan komealta kuulostavan arvonimen Coq au vin (kukkoa viinissä).

Minä tiedän. Se on kuin tumma reunus Pihlavan kesäkanalan muutoin kirkkaan valkoisessa poutapilvessä. Se on asia, joka kulkee mukana tapaamisissamme ja leikeissämme.

Kuka se noista on? Ketkä kaksi ovat ne?

Viisikkoa katsellessani ja niiden kanssa touhutessani minulle on yhä selkeämmin valjennut se, miten hyvä on, ettemme me tiedä päiviemme määrää emmekä hetkeä ja tapaa, jolla ne päättyvät. Jumala sen tietää, eikä häntä kannata sen takia kadehtia.