Ei me eksytä eikä karata

Kesän alkupäivien aurinkoisina aamuina Lumikki halusi ottaa lypsyn jälkeen torkut hiekkakasassa kanatarhan päädyssä. Selvästikin lämmin pehmeä hiekka ja aurinko hoitivat sen vanhoja luita. Sillä oli aivan kamala karvanlähtö. Karva irtosi tuppoina ja se kutisi niin, että se hankasi nahkansa monista kohdista ihan karvattomaksi. Varmaan aurinko hoiti myös kutisevaa ihoa.

Yhteiselo Siirin kanssa ei ollut kovin miellyttävää. Niitä ei voinut pitää samassa ulkotarhassa, sillä Siiri osoitti tehokkaasti olevansa pomo. Vaikka Lumikki on kooltaan paljon isompi, se on aika kömpelö liikkeissään ja varmaan sillä on ollut tappeluita riittävästi menneisyydessään, kun sarvikin on katkennut jossain matsissa.

Tämä talomme on ihan metsän ympäröimä ja metsikössä kasvaa mustikanvarpuja, vadelmia, pajuja, pihlajia ja koivuja, joitten lehtiä kutut söivät innokkaasti kesän alussa, kun varsinaista ruohoa ei vielä kasvanut. Risukossa olivat Lumikin liivit tarpeellinen suoja. Varsinkin vanhat vadelmanoksat ovat kovin raapivia.

Yhdessä Reijon kanssa lyhensimme Lumikin sorkat, sillä pitkät ja paksut sorkanpohjat haittasivat sen liikkumista. Koska se oli hyvin rauhallinen ja pysytteli tarhansa lähellä ja lähinnä hiekkakasassa makoilemassa, se sai olla vapaana itsekseen.

Siirin mielestä elämä oli tylsää ja epäreilua. Se nousi tarhassaan olevan kiven päälle ja katseli sieltä pihalle päin ja määki minut nähdessään ja varmaan myös silloin, kun ei minua nähnyt. Reijo rakensi toiseen tarhaan mukavan makuukopin ja sen katolla olikin Siirillä hyvät leikkipaikat.

Mutta tylsäähän sekin oli lopulta. Vein sitä välillä metsän puolelle syömään ja se tykkäsi kiipeillä isoilla kivillä, sillä aito vuohi syökin kivien päällä seisten korkealle kurkotellen.

Sitten vain pikkuhiljaa jotenkin vapautusliike sai vallan. Lumikki ei enää käyttänyt liivejä, sillä sen liikkuminen oli paljon parantunut. Se oli saanut myös upean karvapeitteen ja keväinen takkuturkki oli hävinnyt.

Siirikin alkoi kulkea vapaana. "Ei se syö kukkia," sanoin kaikille ihmettelijöille, jotka muistuttivat miten kutut syövät kaiken, ja etenkin kukat kukkamaasta. Luultavasti kutut eivät syöneetkään kukkia, koska pihalla ja ympäristössä oli niin paljon syötävää. Mutta eivät ne tietenkään kellarin katolla aterioidessaan voineet erottaa, mikä kasvi siellä pöheikössä on minun istuttamani ja mikä Luojan käden jälki.

Pakko on kuitenkin myöntää, että pihaterassin reunassa kasvava radanvarsiomenapuu tuli Siirin ja minun kiistan kohteeksi. Sen oksat kasvavat alaspäin ulottuen maahan asti. Siihen Siiri hiippaili yhä uudestaan, ja aina se häädettiin pois. Jokaisella hyökkäyksellä hävisi muutama omena ja omenapuun lehti. Tällaisessa tilanteessa on parasta lohduttaa itseään että kohta syksy kuitenkin tiputtaa lehdet. No, menihän aika matalaksi myös se ruusupensas, joka on täällä talon pihalla ollut aikojen alusta. Mutta varmaan se kasvaa ensi keväänä entistä innokkaammin. Niin ja sitten punainen viinimarjapensas on aika alaston ilman lehtiä. Tosin marjat saivat siten paremmin aurinkoa.

Hyvin marjoja tulikin, ja mehustuksen jälkeen marjankuoret maistuivat huonosti kanoille mutta paremmin Lumikille, joka sai siitä aikamoiset vatsavaivat. Papanatkin muuttuivat hetkellisesti pötkylöiksi.

Monena vuonna yritimme kasvattaa perunaa pienessä pellossamme. Aina suurin toivein keväällä istutimme, mutta sato jäi olemattomaksi. Tänä keväänä kylvettiin kauraa ja siihen joukkoon hernettä. Se onkin ollut hyvä idea kanojen mielestä, sillä ne käyvät siellä kauraviidakossa nokkimassa jyviä. Kutut osaavat syödä herneenpalkoja herneenvarsista ja myös kaurantähkät maistuvat niille.

Kaksi kuukautta on kulunut ennen kuin kuttujen ystävyys on syntynyt sellaiseksi, että ne saattavat ulkona makoilla vieretysten ja kulkea yhtä matkaa ruokaa etsimään. Ehkä niilläkin on sukupolvien välinen kuilu. Lumikki tarvitsee paljon lepäämistä ja Siiri kulkee levottomana, ihan selvästi miettii, mitä tekisi sillä aikaa kun toinen vain makoilee.

Viimeisin Siirin idea sai kyllä minut hikeentymään. Se nimittäin keksi ruveta maistelemaan pirtin seinustalla kukkivien pelargonioitten kukkia.

Punaiset olivat ok, ja syötiin ensimmäiseksi. Vaaleanpunaisten tutkiminen oli vasta alussa kun huomasin tämän tutkimusprojektin. Oli pakko laittaa siihen aitaverkko suojaksi. Vaikka jossain, Amerikassa varmaan, oli netin kertoman mukaan todettu, että vuohi on yhtä viisas kuin koira, niin näitä pelargonioita ei ole riittävästi testaamaan Siirin oppimiskykyä.

Kaija