Lahja sairastuu

Syksyllä alkoi tuore ruoka vähentyä. Kun kukat oli syöty, alkoi maistua myös vihreälehtiset vuorenkilvet kellarin katolta. Koleat ilmat lakastuttivat myös lehdet puista ja viimeisenä oli enää pihlajissa muutamia lehtiä, joita sitten kurkoteltiin syötäväksi. Yöllä pakkanen jäädytti myös pellon viimeiset vihreät ruohot. Päivällä aurinko osui sen verran pellolle, että ruoho lämpeni, ja kutut kävivät siellä syömässä. Itsekseen ne eivät uskaltautuneet pihalta pois, vaan vaativat minut seurakseen. 

Siellä pellolla seistessäni ja seuratessani kuttujen syömistä ajattelin Inka- mummuani, joka nuorena tyttönä paimensi kylän kuttuja metsässä.  Tarina kertoo, että hän oli ainoa, jolta kutut eivät koskaan karanneet.

Koska öisin oli pakkasta, Reijolla oli kova kiire saada valmiiksi uusi kuttula, joka tuli edellisenä kesänä rakennetun kanalan jatkeeksi.  Karsinoitten rakentamisessa oli paljon työtä, sillä jokainen sarvipää tarvitsi lopulta oman aitauksen. Vaikka ne pärjäsivät ulkona isossa tarhassa keskenään, niin pienessä tilassa kaverin läheisyys otti liikaa hermoille.

Lahja oli ollut meillä pari kuukautta, kun se alkoi valittaa oloaan määkimällä. Luulimme, että sille tuli ikävä entistä emäntäänsä, joka oli käynyt sitä tervehtimässä. Seuraavana päivänä sen olo tuli vielä pahemmaksi, ja se piti aivan kamalaa ääntä. Silloin soitin sen emännälle. Hän sanoi, että Lahjalla on varmaan lemmentuska. Se kaipaa nyt pukkiseuraa.

Onneksi tähän tautiin ei tarvittu eläinlääkäriä. Meille tuli seuraavana päivänä pieni musta pukkipoika, Antero Urjalasta.

Antero oli kooltaan vielä kovin pieni. Kun se oli Lahjan kanssa samassa karsinassa, ne olivat hyvin sopuisasti keskenään. Anteron piti kuitenkin nukkua tyhjässä banaanilaatikossa, joka oli ollut Lahjan heinälaatikkona.

Seuraavaksi sairastui Siiri. Lemmentuskaisen kutun ääntely on uskomattoman kovaa ja korvia riipaisevaa. Antero ja Siiri saivat ulkoilla pari päivää yhdessä tarhassa. Sitten vain toivottiin, että ne saivat yhdessä sovituksi perheen lisäyksestä.

Antero oli meillä pari kuukautta. Sinä aikana se kasvoi niin, ettei enää mahtunut pahvilaatikkoonsa. Se oli myös hoitanut hommansa. Kutun kaihoisaa mäkätystä ei enää kuulunut. Kuttukirjasta luin, että kun kuttu alkaa odottaa pikkukiliä, se lopettaa kokonaan ääntelyn. Niin kävi meilläkin. Ei minkäänlaista tervehdysääntä kuulunut enää aamuisin, kun menin lypsylle. Äänettömyydelle on varmaan joku selitys. Ehkä hiljainen emo pysyy paremmin suojautumaan vihollisilta?

Viisi kuukautta odotusta. Toivottavasti kaikki sujuu nyt hyvin, ja saamme keväällä todistaa syntymän ihmettä.