Frank Mangsin profetia – Kolme näkyä Suomen kristittyjen tiestä

Huhtikuun 18. päivänä Suomelle kohtalontäyteisenä vuonna 1944 Eduskunnan suuren valiokunnan istuntosalissa koettiin ainutlaatuista, koskaan aikaisemmin tai jälkein tapahtunutta. Herätyssaarnaaja julisti pyydettynä suomalaisille kansanedustajille ja joukolle kutsuvieraita - heidän joukossaan mm. tasavallan presidentin puoliso Gerda Ryti - kirjaimellisesti profeetallisen sanoman. 

Puhuja oli suomenruotsalainen närpiöläisen maanviljelijän poika, Pohjolan kaikkien aikojen merkittävin evankelista Frank Mangs. Tulkkina oli professori, sittemmin piispa Elis Gulin. 

Puhuessaan kansamme tulevaisuudesta, Mangs käytti sanoja: "Suomen salainen ase on usko Jumalaan."

Kun Frank Mangs oli 91-vuotias, Jumala asetti hänet näkyjen ja ilmestysten eteen aiheena Pohjolan kristikunnan tie. Näkemisen paikalla syntyi kolme avointa kirjettä Pohjolan kristityille. Ne julkaistiin lukuisissa lehdissä. Niistä puhuttiin kristittyjen piirissä paljonkin.

Tässä kirjeistä ensimmäisen sellaisenaan sekä yhteenvetoa kahdesta jälkimmäisestä. 

Jos sinulla on nuo kolme kirjettä alkuperäisessä muodossa, niin olen kiitollinen, mikäli lähetät niiden tarkat tekstit minulle liitettäväksi tämän sivun materiaaliin.  

Frank Mangsin profeetallisten varoituskirjeitten ajankohtaisuus kasvaa hetki hetkeltä.

NÄIN TIEN

”Se tapahtui varhain aamulla joitakin vuosia sitten. Sytyttämättä lamppua nostin rullaverhot ylös ja nousin kirjoituspöydän ääreen. Ulkona oli hämärää. En oikeastaan ajatellut mitään. Olin vain ja kuuntelin hiljaista rukousääntä olemukseni sisimmässä.

Silloin se tapahtui. Aivan yhtäkkiä näin sisäisillä silmilläni tien. En ajotietä enkä polkua. Se muistutti lähinnä hyvää, joitakin metrejä leveää kävelytietä.

Se ei ollut näky Hengessä. En ollut horroksissa vaan täysin hereillä. Ja kuitenkin näin tien niin selvästi, että aivan yhtä hyvin olisin voinut katsella kuvaa edessäni. Näen sen nytkin.

Näin, että tie alkoi ahtaasta portista ja tiesin sen päättyvän autuuden maailmassa. Mutta siitä en nähnyt mitään. Näin vain portin ja tien alun.

Tien keskellä kulki valojuova, joka näytti tulevan jostakin äärettömästä valonlähteestä. Tien molemmin puolin oli hiilenmustaa.

Tien reunustalla ei ollut ojaa eikä aitaa. Mutta raja muodostui siitä epäselvästä alueesta, jossa pimeys ja valo kohtasivat. Raja oli epämääräinen.

Näin ihmisiä kulkemassa tiellä. Sekä naisia että miehiä, nuoria ja vanhoja. He eivät kulkeneet ryhmissä. He eivät kulkeneet edes pareittain. Kaikki kulkivat yksin. Ja se johtui siitä, että Herra, joka oli kutsunut heidät tielle, oli sanonut: "Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani."

"Joku" "… niin minä… aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani." Tämä tarkoittaa, että Kristuksen todellisen seuraajan sisimmässä on tila, joka on varattu ainoastaan Häntä varten. Ja sinne ei kukaan voi eikä saa tulla.

Nuo ihmiset oli puettu valkeisiin vaatteisiin. Hohtavan valkoisiin vaatteisiin, jotka hetki hetkeltä puhdistuivat aina uudestaan ja uudestaan. Ei siksi, että vaeltajat olisivat sitä pyytäneet tai janonneet hetkellistä puhtautta, vaan siksi, että he vaelsivat keskellä tietä. Suoraan yliluonnollisen valovirran alla. Puhdistuminen Jeesuksen veressä oli jatkuva prosessi.

Ja minä näin heidän kasvonsa. Nekin olivat täynnä valoa. Vaikka moni heistä oli sekä iän, surun että sairauden leimaama. Hohde oli sekä sisäisen valon heijastumaa että heidän sisällään kantamansa valon säteilyä.

Olisin mielelläni halunnut silmilläni seurata näiden ihmisten kulkua aina kotiin asti. Mutta en saanut. Minun oli pakko kääntää katseeni tien alkuun ja ahtaaseen porttiin. Ja siellä näin seisomassa suuren joukon. He olivat pysähtyneet aivan portin eteen. Ja merkillistä oli se, että monet heistä näyttivät olevan iloisia. He olivat iloisia siksi, että luulivat olevansa tiellä. Vaikka he eivät olleet koskaan menneet todellisen kääntymyksen ahtaan portin kautta.

Ehkä kauheinta oli se, että heidän keskellään liikkui hahmoja papinpuvussa ja evankelistan varusteissa. Ei, vieläkin pahempaa oli se, että näin oman kuvani varjon tuossa joukossa. Sillä me olimme olleet epärehellisiä, me, jotka kutsuimme itseämme Elämän julistajiksi. Vaikka meidät on kutsuttu olemaan Jumalan Elämän eläviä jäseniä. Meistä on tullut uskonnollisia puhekoneita sen sijaan, että olisimme Elämän toimivia jäseniä.

Olemme taanneet ihmisille heidän iankaikkisuutensa siksi, että heidät on kerran kastettu. Olemme taanneet, että etsivät sielut on syntyneet Hengestä, vaikka he ovat syntyneet vain ihmisen vaikutuksesta. Olemme sanoneet, että he ovat Jumalan lapsia vain siitä syystä, että he ovat "kilttejä". Meistä on tullut uskonnollisia puoskareita, jotka olemme etukäteen vakuuttaneet hengellisille etsijöille, että he ovat syntyneet Jumalasta. Vaikka he ovat vasta heränneet. Ja me olemme joskus juuri tämän kautta rikkoneet hengellisen syntymäprosessin.

Tämän tuloksena löytyy tänään joukoittain ihmisiä, jotka luulevat olevansa matkalla taivaaseen, vaikkeivät he sitä olekaan. Mutta Jeesus sanoi, että niin tulisi olemaan tämän aikakauden ilta.

Taivaan valtakunnassa tulee olemaan niin kuin kymmenen neitsyen kohdalla, jotka lähtivät vastaanottamaan ylkää. Viisi heistä oli ymmärtämätöntä. He eivät ottaneet öljyä mukaansa. Ei öljyä! Ei Henkeä! Ei myöskään toimivaa hengenelämää. Nimi ja tunnustus. Ja he luulivat, että se riittää.

Mutta näin vielä enemmän. Näin ihmisiä, jotka olivat menneet portista, kokeneet uudestisyntymisen ihmeen ja lähteneet kulkemaan tietä, mutta jotka sitten olivat muuttaneet tien joksikin muuksi kuin se oli tarkoitettu. He olivat pysähtyneet ja tehneet tiestä lepopaikan sen sijaan, että olisivat pitäneet sitä matkareittinä. He eivät olleet pysähtyneet vanhuuden vuoksi. He olivat vain pysähtyneet kasvussaan ja kehityksessään. He olivat pysähtyneet ja alkaneet elää muistoissa. Ja jotkut olivat vain pysähtyneet. Ja nukahtaneet. Mutta kaikki he olivat unohtaneet paavalilaisen käskyn: "Vaikka olemme jo edistyneet matkassamme, vaeltakaamme yhä eteenpäin samaa tietä!"

He olivat olleet kuuroja ja sokeita suuren apostolin todistukselle omasta hengellisestä tilastaan: "Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla… että voittaisin omakseni Kristuksen… tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden… Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että minä sen omakseni voittaisin, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut."

Hän, jonka "Jeesus on valinnut", käänsi selkänsä sekä menestykselle että pyhille kokemuksille ja jatkoi eteenpäin voidakseen yhä paremmin oppia tuntemaan Kristuksen Hänen ylösnousemusvoimassaan. Ja tämän pyhän intohimon salaisuus ei ollut se, että kerran Kristus oli vallannut hänet vaan että elävä Kristus yhä sai hallita häntä. Sillä missä näin ei enää ole, siellä otetaan rennosti. Nukutaan ja uneksutaan suloisia unia. Uskonnollisia unia. Siinä missä Paavalia hallitsi pyhä köyhyys, siinä näitä ihmisiä hallitsee laodikealainen tyytyväisyys: - Meillä on kylliksi.

Näin vielä muutakin. Näin ihmisiä, jotka olivat vetäytyneet pois keskellä tietä loistavan yliluonnollisen valon piiristä. He olivat vetäytyneet tien kummallakin puolella olevaan hämärään. Hämärään, jossa näky sekä synnistä että autuudesta oli pimeyden peitossa. Kaikki oli hämärää ja harmaata ja epätodellista. Ja tuo harmaa epätodellisuus teki mahdolliseksi sellaisen, mikä ei ollut mahdollista tien keskellä: leikittelyn sekä synnillä, puheella että teoilla.

Ja näin tien kummallakin puolen olevasta pimeydestä tuleekin heidän suurin mielenkiinnon kohde. Heille on käynyt samoin kuin Israelille, joka alkoi uudestaan kuunnella Egyptin lihapatojen kutsua. Kuuntelemisesta kasvoi himo. Nälkä, joka vangitsi heidän ajatuksensa ja tunteensa. Se valtasi heidän unensa ja mielikuvansa. Ja niin he kulkivat tien syrjässä, vaikka näyttivätkin edelleen olevan tiellä.

Sitten tapahtui jotain kammottavaa. Hiljaa kuin varjot he luisuivat pois tieltä, jossa ei ollut ojia eikä aitaa. Pois tieltä, jolle he kerran kyynelin ja rukouksin olivat pyrkineet. Pois valosta ja sisälle pimeyteen. Pois Elämästä ja sisälle kuolemaan. Pois elävästä toivosta ja sisälle toivottomuuteen. Toivottomuuteen, jota he eivät itse tunteneet. Sillä he olivat kuolleita. He olivat kadottaneet kyvyn tajuta ja reagoida. He olivat kadottaneet kyvyn kokea hengellinen kriisi.

Kun olin nähnyt kaiken tämän, vajosin hiljaa polvilleni ja puhkesin itkuun. Toivoin, että olisin edes puoli vuosisataa nuorempi kuin olin. Ja että minulla olisi mahdollisuus, paremmin kuin olin tehnyt, panostaa kaikkeni, jotta Jumalan Pyhä Henki saisi vapauden käyttää minua vielä enemmän kuin oli tapahtunut.”

---------------------  

Lähde: Frank Mangsin kirja

Frank Fridolf Mangs (19. elokuuta 1897 Närpiö, Suomi – 31. heinäkuuta 1994 Karlstad, Ruotsi) oli suomenruotsalainen evankelista ja vapaakirkollinen saarnaaja. Suurimman osan elämästään hän vietti Ruotsin Karlstadissa, ja hän kiersi herätyspuhujana myös Yhdysvalloissa.

----------------  

Sarjan jaksot (Jo valmiiksi saamiini jaksoihin pääset linkkien kautta. Loput jaksot ovat vielä työn alla):

1. 

2. 

3. 

6. 

7. 

8. 

9. Kokoelma profetioita vuosien varrelta – varoituksia ja kehotuksia parannuksentekoon