Hämärää puhetta pimeässä salissa

Halloweenien ja pyhäinpäivän puristukseen sijoittuneelle puheelleni järjestyi odottamaton ympäristö. Kun menimme paikalle tuntia ennen varmistamaan, että paikat ovat kunnossa ja tekniikka toimii, auditorio oli täysin pimeänä. Kaikki valot olivat ja pysyivät poissa. Ainoakaan lamppu katossa ei suostunut syttymään. Sopivan synkkä ja haastava alku illalle, jonka teemana oli kuoleminen.

Aikamme valokatkaisijoita remputettuamme, kokeilimme pistorasioita. Niissä oli sähkö. Läppärille, videoprojektorille ja musiikin laitteille saataisiin siis sähköä, mutta se ei paljoa lohduttanut. Pian saapuisi yleisö, eikä heitä voisi sysipimeään auditorioon päästää.

”Piirtoheitin on hyvä valaisin”, oivalsi yksi. ”Haetaan jostain pöytälamppuja”, ehdotti toinen. ”Yritetään hankkia tuhannen vatin työmaavalaisin”, ideoi kolmas. Pantiin töpinäksi, ja uskokaa tai älkää, kun kansaa alkoi kokoontua seuraamaan illan ohjelmaa, auditoriossa oli jonkinlainen, joskin perin persoonallinen valaistus. Juuri sopivan hämyistä silloin, kun toiselta puolella kurottelee Halloweenin kylmä luurankokäsi ja toiselta ojentuu Jumalan Isän rakkauden käsi kutsuen tuhlaajapoikia ja-tyttöjä kotiin.

Saanko itse päättää elämäni pituuden?

Eutanasiasta käytyyn keskusteluun liittyen olin saanut puheelleni otsikon: ”Saanko itse päättää elämäni pituuden? Aihetta työstäessäni se oli laajentunut käsittelemään myös itsemurhia ja abortteja. Aktiivisen eutanasian tavoin myös niissä ihminen ottaa itselleen vallan päättää elämän pituudesta. Abortissa päätös tehdään jopa sellaisen puolesta, joka ei kykene vielä omaa kantaansa asiaan ilmaisemaan.

Hämärässä ja vain osittain valaistussa auditoriossa pitämäni . Tarjolla on monenlaista hätkähdyttävää tietoa niin itsemurhista, aborteista kuin eutanasiastakin. Voit lukea luentomonisteen ja kuunnella koko puheen tai katsella illasta otettuja kuvia. Tässä keskityn vain asiaan, jota ainoastaan hieman sivusin puheeni lopussa: Miten kohdata kuolema, joka meillä jokaisella on väistämättä edessä? Miten valmistautua ja aikanaan siirtyä turvallisesti rajan toiselle puolelle?

Millainen on hyvä kuolema?

Ihmisen koko elämä on luopumisen harjoittelua. Me joudumme vähä vähältä luopumaan lapsuudestamme, nuoruudestamme, harrastuksistamme, voimistamme, terveydestämme, meille rakkaista ihmisistä ja omin voimin pärjäämisestä. Viimein edessä on luopuminen myös omasta elämästämme.

Elämä pelkistyy ja elinpiiri supistuu pala palalta. Asiat, tehtävät, asemat ja ihmiset, jotka ennen kuuluivat itsestään selvinä elämään, luisuvat vähä vähältä pois. Kulissit ja roolit murennevat. Jäljelle jää hauras ihminen, joka on päivä päivältä tietoisempi omasta kuolevaisuudestaan. 

Matti-Pekka Virtaniemi on toiminut pitkään sairaalapappina. Hän on ollut myös heidän kouluttajanaan. Parhaillaan Virtaniemi tekee kuoleman kohtaamisesta väitöskirjaa. Tätä varten hän on haastatellut suuren joukon vakavasti sairaita ja omaa kuolemaansa lähestyviä henkilöitä. Sana-lehdessä 4.10.2012 julkaistussa haastattelussa hän kertoo näistä keskusteluista:

- Ne joilla oli kristillinen usko tai jokin muu sisäistetty vakaumus, eivät näyttäneet useinkaan tarvitsevan luopumisprosessissaan ammattiauttajien tukea. Usko voi olla voima, joka kantaa kuolemaansa lähestyvää ihmistä. ---

- Kuoleman lähestymisen prosessi voi olla plus- tai miinusmerkkinen. Jotkut voivat jopa sanoa elävänsä elämänsä parasta ja tarkoituksellisinta vaihetta, jolloin he ovat löytäneet ensi kertaa sellaisen katsomuksen, joka kantaa. ---

- Joidenkin tunnelmat ennen kuolemaa ovat ristiriitaisia. On päiviä, jolloin Jumala näyttäytyy sairaan ystävänä ja tukijana. Toisena päivänä taas Jumala tuntuu välinpitämättömältä ja ihminen kokee olevansa yksin ja hylätty.  ---

- Syvästi uskovallakin ihmisellä voi olla epätoivoisia päiviä: Jumalani, miksi minut hylkäsit?Ahdistuksesta saattaa tulla koulu, jossa luottamus Jumalaan lujittuu. Kun oma varmuus ja voima ovat mennyttä, ei ole muuta neuvoa kuin jäädä Herran haltuun.

Matti-Pekka Virtaniemen viisaiden ja pitkään kokemukseen perustuvien ajatusten äärellä mieleeni nousi henkilö, joka kuollessaan kävi läpi juuri noita asioita. Hän kohtasi hylätyksi tulemisen kauhun. Sen keskeltä, kun mitään muuta ei ollut enää jäljellä, kasvoi luottamus Isän läsnäoloon ja rakkauteen. Tuo mieleeni väkevästi piirtynyt henkilö on Jeesus. Evankeliumit antavat hänen kuolemastaan meille kuin esimerkiksi ja rohkaisuksi omaa vaellustamme ja kuoleman kohtaamistamme varten kaksi tärkeää tietoa:

Ristillä, tuskan, ahdistuksen ja kuolemanpelon keskellä Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt.27:46)

Se ei kuitenkaan ollut hänen viimeinen huutonsa eivätkä viimeiset sanat ennen kuolemaa. Epätoivo ja hylätyksi tulemisen kokemus vaihtuivat aivan toisenlaisiksi sanoiksi: "’Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.’ Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.” (Luuk.23:46)

Kuolema on jo voitettu

Jeesuksen ylösnousemus avasi myös häneen uskoville voiton kuolemasta ja iankaikkisen elämän.

"Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?" (Joh.11:25)

Jeesuksen kuolemallaan omilleen ansaitsema armahdus ja Jumalan rakkaus ovat suurempia kuin meidän pelkomme, ennakkoluulomme ja armottomuutemme.

Se on niin suuri ja rannaton, että sen varassa on turvallista suhtautua armollisesti kaikkiin umpikujaan joutuneisiin ja äärimmäisiin tekoihin päätyneisiin lähimmäisiin.

Se on niin valtava, että langennutta ja syntistä ihmistä kivittämään valmistautuneilta putoavat kivet käsistä kun koviin jäävät soimaan Jeesuksen sanat: ”Se, joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven”.

Se on niin ääretön, että sen varassa me voimme tukien, rohkaisten ja auttaen kohdata myös kaikki ne, joiden elämää varjostavat itsemurhan, abortin tai eutanasian synkät varjot. Niin synkkää varjoa ei olekaan, etteikö sitä Kristuksen kirkkaus kykenisi valaisemaan ja hänen rakkautensa tulevaisuudeksi ja toivoksi kääntämään.

Kuolema, se vihollisista viimeinen, on suuri mysteeri, jonka edessä suuret puheet ja viisaat sanat juuttuvat helposti kurkkuun. Siksi on lohdullista, että meillä on varma tieto siitä, mikä kestää ja pitää. Ankkuri, joka pitää kovimmissakin elämän myrskyissä aina kuoleman porteille ja jopa sen toiselle puolelle asti.

”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room.8:38,39)

---------------------------------------------------------- 

Ahdinkoon joutuneen rukous

 

Rakas taivaallinen Isämme,
sinä olit Jumala ennen maailman syntymistä
ja sinä olet oleva Jumala kun maailmaa ei enää ole.
Johdata meitä läpi lyhyen elämämme,
häädä pois tuska ja pelko.
Lujita uskoamme
ja pidä yllä luottamusta siihen,
ettei mitään satu tietämättäsi.
Jätämme elämämme sinun haltuusi.
Tapahtukoon kaikessa sinun tahtosi.

(evl.fi. psalmeja ja rukouksia)