Hirviö sisällämme

Vuonna 1960 Israelin agentit viimein onnistuivat. He löysivät Toisen maailmansodan juutalaissurmien ehkäpä etsityimmän miehen Adolf Eichmannin Etelä-Amerikasta. Vangittuaan Eichmannin he kuljettivat hänet Israeliin. Siellä hän päätyi oikeuden tuomittavaksi.

Oikeudenkäynnissä syyttäjät kutsuivat todistajiksi Auschwitzin tuhoamisleireiltä hengissä selviytyneitä keskitysleirivankeja. Eräs heistä oli pienikokoinen mies nimeltään Yehiel Dinur.

Tullessaan saliin, missä oikeuden istunto pidettiin, Dinur tuijotti luodinkestävään lasikoppiin suljettua Eichmannia, joka oli murhannut Dinurin ystäviä, tappanut henkilökohtaisesti useita juutalaisia ja ollut osallisena satojen tuhansien surmaamiseen. Kun uhrin ja pelätyn teurastajan katseet kohtasivat, oikeussalissa tuli aivan hiljaista. Kukaan ei kuitenkaan ollut osannut odottaa sitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Yehiel Dinur alkoi huutaa ja soperrella lyyhistyen viimein lattialle.

Oliko hän saanut sydänkohtauksen? Olivatko hirveät muistot hänelle liikaa? Olivatko Eichmannin kasvot nostaneet pintaan asioita, jotka olivat liian kauheita kestettäväksi?

Ei, tästä ei ollut kysymys, kuten hän myöhemmin selitti 60 minuutin mittaisessa haastattelussaan. Hän oli järkyttynyt siitä, ettei Eichmann ollutkaan näyttänyt demoniselta hirviöltä, kuten hän oli aina ajatellut. Pikemminkin Eichmann oli näyttänyt aivan tavalliselta vanhalta ja väsyneeltä mieheltä.

Tämän havaitessaan Dinurille oli valjennut, että synti ja pahuus ovat ihmisen ominaisuuksia, joista kukaan ei ole vapaa.

”Pelästyin ja aloin pelätä itseäni,” Dinur selitti. ”Havaitsin, että minäkin voisin tehdä jotain todella hirveää ja pahaa, …aivan kuten hän!”

Oivallus, joka sai Yehiel Dinurin kauhusta suunniltaan, oli se, että meissä jokaisessa asuu jossain syvällä sisällämme pieni eichmann.

Haastattelun tehnyt toimittaja Mike Wallace sai Dinurin vastauksesta aiheen kysyä televisioruudun kautta ohjelman katsojilta: ”Kuinka Eichmann saattoi käyttäytyä ja esiintyä tuolla tavalla? Oliko hän hirviö? Oliko hän hullu? Vai oliko hän ehkä jotain vielä paljon pelottavampaa: oliko hän normaali ihminen?”

Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkärin, Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Hannu Lauerman mukaan jokainen ihminen on periaatteessa kykenevä pahuuteen. Sosiaalipsykologien kokeista sekä kiduttajia tutkimalla on saatu viitteitä siitä, miten kenestä tahansa kunnon kansalaisesta voidaan kasvattaa tunnoton kiduttaja.

Jumalanpalveluksessa me myönnämme tämän meidän kaikkien sisällä piilevän heikkouden, tai pitäisikö sanoa pahuuden tunnustamalla yhdessä muiden kanssa: ”Herra, minä tunnustan sinun totuutesi valossa, että olen tehnyt syntiä ajatuksin ja sanoin, teoin ja laiminlyönnein.”

Sydämessämme hellimämme pahat ajatukset purkautuvat ulos loukkaavina sanoina. Sanat paisuvat vähitellen teoiksi, kunnes viimein tapahtuu hirveitä asioita.

On tärkeää huomata, että syyllisiä ovat myös ne, jotka ovat syystä tai toisesta olleet tekemättä mitään. Siksi synnintunnustuksessa on mukana myös laiminlyönnit.  Heikkojen ja vainottujen sortoon ovat syyllisiä myös ne, jotka ovat ääneti seuranneet tapahtumia sivusta.

Jos me kristityt huomaamme itsessämme halun väheksyä, pilkata, halventaa, sortaa tai vainota joitain ihmisiä tai ihmisryhmiä, niin meidän on syytä ottaa vakavasti 2.Mooseksen kirjan 20. luvun sanat, joissa Jumala sulkee aivan erityiseen suojelukseensa muukalaiset, lesket ja orvot:

"Älä tee muukalaiselle vääryyttä äläkä riistä häntä, sillä olet itsekin ollut muukalaisena Egyptissä. Älkää kohdelko huonosti leskiä älkääkä orpoja. Jos kohtelette heitä huonosti, minä kuulen heidän huutonsa, kun he huutavat minulta apua. Minun vihani syttyy, ja minä surmaan teidät sodalla, niin että teidän vaimoistanne tulee leskiä ja lapsistanne orpoja.” (2.Moos.2:20-23)

Muistetaan ystävät, että Raamatun Sananlaskujen kirjan mukaan: ”Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa.” (Sanl.19:22)