”Olen mielestäni ihan hyvä kirkon jäsen - siitä huolimatta, etten usko lainkaan jumalaan”, kirjoitti Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola joulun alla. Hänen kaltaisiaan on runsaasti. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan noin 13 prosenttia kirkon jäsenistä ilmoittaa, ettei usko Jumalaan lainkaan. Lisäksi lähes viidennes ei tiedä, uskooko vai ei.
Suvi Ahola kertoo Kotimaa-lehdessä (17.1.201), jonka artikkelista olen tämän kirjoitukseni otsikon lainannut, saaneensa kirjoituksestaan palautetta enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin 30 vuoden toimittajauransa aikana. Suurin osa palautteesta, jonka antajien joukossa oli myös kirkkoherroja ja pappeja, oli ollut myönteistä.
Ahola liittyi kirkkoon, kun hänen lapsensa halusivat rippikouluun ja kasteelle. Kirkkokuorossa laulavan ja seurakunnassaan vapaaehtoisena toimivan Aholan mielestä ei ole väärin, että kirkko on vain aatteellis-sosiaalinen kehys, jossa hän voi auttaa toisia. Kirkko on hänelle yhteisö, johon kuulumalla hän voi yrittää parantaa maailmaa ja olla yhteiskunnassa sosiaalisesti hyödyllinen.
- Vaikkei älyllisesti hyväksy jumalauskoa, voi arvostaa kirkon tekemää auttamistyötä tai pitää arvossa kristillisiä tapahtumia ja perinteitä, sanoo Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola Kotimaa-lehden artikkelissa.
Samassa yhteydessä Turun piispa Kaarlo Kalliala toteaa, että seurakunnan kuuluu olla ”sekalainen” maailman loppuun saakka. ”Silloin arvion itse kustakin esittää Jumala, johon itse kukin on luottanut miten kuten.”
Piispan mielestä Jumalan olemassaoloa epäilevät tai sen kiistävät kulttuurikristityt eivät yksinään voisi muodostaa seurakuntaa, mutta eivät luultavasti vahvauskoisetkaan. Edellisten seurakunta kuihtuisi vähäverisyyteen ja jälkimmäinen pakahtuisi uskonvarmuuteensa, Kalliala sanoo.
On erinomainen asia, että seurakuntien toiminnassa on mukana myös ihmisiä, jotka eivät usko Jumalan olemassaoloon. Juuri tällaisten ihmisten tavoittamisen ja opetuslapsikseen tekemisen Jeesus antoi lähetyskäskyllään seuraajiensa tehtäväksi (Matt.28:19). Lähetyskenttä ei enää ole vain kaukomailla tai edes oman maamme kaduilla tai ostoskeskuksissa. Se on löydettävissä myös paljon lähempää, jopa seurakuntien sisältä.
Se, missä määrin seurakunnat lähetyskäskyn toteuttamisessa onnistuvat, riippuu niiden toiminnasta, julistuksesta ja opetuksesta. Jos synti, Jeesuksen ristinkuolema, ylösnousemus, armo, parannuksenteko ja iankaikkinen elämä jäävät taka-alalle, tehtävä jää suorittamatta. Pelkällä yhteisöllisyydellä, sosiaalisella mielellä tai kulttuurikristillisyydellä kukaan ei pelastu. Ainoa tie iankaikkiseen elämään Jumalan luo on Jeesus Kristus.
Seurakunta on ennen kaikkea hengellinen yhteisö. Toisin kuin muut järjestöt ja yhteisöt, se on pyhä, erikseen ”Herralle erotettu” yliluonnollinen, Pyhän Hengen kokoama, johtama ja elävöittämä yhteisö, joka johdattaa ihmisiä pelastukseen. Jos tämä unohtuu tai "pistetään vakan alle" (Matt.5:14), suola menettää makunsa (Matt.5:13) ja seurakunta perustehtävänsä.
Seurakunta on samaan aikaan näkyvä ja näkymätön. Ensiksikin se on näkymätön sillä tavalla, että vaikka näkyvän seurakunnan jäsenet voidaan nimi nimeltä kirjoittaa jäsenrekistereihin, niin seurakunnan todelliset rajat ovat näkymättömiä. Näin siksi, että myös näkyvän seurakunnan sisällä voi olla jäseniä, jotka eivät kuulu oikeaan ja todelliseen Kristuksen maailmanlaajuiseen seurakuntaan, joka ylittää kaikki mantereiden, valtioiden, kirkkokuntien ja näkyvien seurakuntien rajat.
Seuraajilleen Jeesus antoi tehtäväksi julistaa evankeliumia, hyvää sanomaa sovituksesta, armosta ja Jumalan valtakunnasta. Meidän tehtävämme on kylvää kitsastelematta niin hyvään kuin kovempaankin maahan. Valhevehnän ja aidon sadon erottelemisesta Jeesus varoitteli opetuslapsiaan. Sadon määrän, laadun ja aitouden arvioi Jeesus, joka on luvannut viimeisenä päivänä itse hoitaa asian (Matt.13:24-30)