Pieni poika oli hyvin sairas. Lääkärin ja vanhempiensa puheista hän oli osannut päätellä totuuden: hänellä oli hyvin vähän elinaikaa jäljellä. Eräänä päivänä pieni poika kysyi äidiltään: ”Äiti, millaista kuoleminen on? Tekeekö se kipeää?”
Äiti mietti hetken, haki oikeita sanoja ja vastasi sitten pojalleen:
”Muistako, kun leikit koko päivän ystäviesi kanssa ja olit illalla usein hyvin väsynyt? Sinä olit silloin niin uupunut kaikesta touhuamisesta, että nukahdit usein televisiota katsellessasi vaatteet päälläsi sohvalle. Se ei tietysti ollut oikea paikka, ja siksi isäsi kantoi sinut nukkuessasi portaat ylös omaan huoneeseesi. Niin sinä aina aamulla heräsit omasta tutusta sängystäsi.”
”Uskon, että kuoleminen on samanlaista,” äiti jatkoi. ”Se on heräämistä eräänä kauniina aamuna toisesta huoneesta, paikasta, johon kuulut, Jeesuksen rakastavasta sylistä.”
Kun tuottelias kirjoittaja ja suosittu kristillisten tilaisuuksien puhuja professori Osmo Tiililä puhui kuolemasta, hän sanoi 1960-luvulla jotain, mikä jäi hänen jälkeensäkin elämään: ”Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan.”
Kun puhutaan Pyhäinpäivästä, vainajien muistopäivästä, joudutaan väkisinkin kasvotusten kuoleman kanssa.
Pelottava kuolema
Puhe ja jo pelkät ajatuksetkin kuolemasta tuntuvat monista niin ahdistavilta, etteivät he halua puhua koko asiasta. Kuolema työnnetään kauemmaksi käyttämällä monenlaisia peitesanoja kuten ”menehtyä”, ”nukkua pois”, ”siirtyä ajasta ikuisuuteen” tai ”poistua keskuudestamme”.
Kuolema työnnetään pois näkyvistämme laitoksiin ja kuoleman ammattilaisten hoidettavaksi. Näin me taidamme tehdä siksi, että jokainen läheisen ihmisen kuolema nostaa vastustamattomalla voimalla silmiemme eteen myös oman elämämme rajallisuuden. Oman henkilökohtaisen maailmanloppumme. Oman kuolemamme.
Ilmestyskirjassa puhutaan paljon kuolemasta. Näyssään Johannes maalaa pelottavia kuvia luonnonmullistuksista, sodista, kulkutaudeista, nälänhädästä ja kärsimyksestä.
Monille Ilmestyskirja onkin juuri kaikkea tuota, pelottava ennustus siitä, mikä ihmiskuntaa tulee kerran kohtaamaan. Erityisen pelottavaksi asian tekee se, että monet Raamatun profetioissa ja Ilmestyskirjassa kuvatut enteet saavat ymmärtämään, että kaikki tuo saattaa jo olla varsin lähellä.
Väärin ymmärretty Ilmestyskirja
Ilmestyskirjan todellinen sanoma on kuitenkin aivan muualla kuin tuhon enteissä ja maailmanlopun kauhukuvissa. Raamatun viimeisen kirjan keskeinen ja läpi koko kirjan kaikuva sanoma on: Jeesus tulee takaisin. Hänen omilleen tuo merkitsee valtavaa ilon ja riemun aikaa. Hänet torjuneille ja evankeliumin tarjoamalle armolle selkänsä kääntäneille kaikkea sitä synkkää ja pelottavaa, minkä monet näkevät Ilmestyskirjan ainoana sisältönä.
Jeesuksen voitto pimeyden voimista viimeisenä kukistettavaa kuolemaa myöten on Ilmestyskirjan suuri ilosanoma meille. Toinen saman veroinen on Jeesuksen paluu noutamaan omiaan luokseen Isän kotiin.
Voimansa menettänyt kuolema
Lupauksillaan, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan Jeesus riisuu kuoleman kaikesta pimeydestä, kauhusta ja pelosta. Jeesuksen omille kyseessä on vain ovi, joka avataan kerran meille jokaiselle. Siitä ovesta me saamme astua sinne, missä me voimme kohdata ennen meitä uskossa pois nukkuneet rakkaamme. Sinne, missä me saamme yhdessä heidän kanssaan kokoontua taivaan juhlasaleihin viettämään Karitsan hääateriaa.
Johanneksen evankeliumin neljännessätoista luvussa ovat Jeesuksen sanat:
”Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne, minne minä menen." (Joh.14:2-4)
Mikä valtava teksti! Miten suurenmoinen lupaus! Jeesus tulee takaisin ja noutaa meidät luokseen sinne, missä ei enää ole vanhuuden raihnautta, kolottavia jäseniä, sairautta eikä kuolemaa.
Kaikki tuo on niin ihmeellistä ja ihanaa, että meiltä saattaa jäädä kunnolla huomaamatta Jeesuksen sanojen viimeinen lause:
”Te tiedätte kyllä tien sinne, minne minä menen."
Tunnetko sinä jo tien kotiin?
Me kaikki täällä olevat voimme toivottavasti sanoa, että tottahan toki. Kyllä se tie on meille tuttu. Raamatussa ovat Johanneksen evankeliumin neljännessätoista luvussa, vain pari jaetta juuri lukemamme kohdan jälkeen Jeesuksen sanat:
"Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14.6)
Tässä on se ilosanoma, joka läpäisee kuoleman, halloweenit ja marraskuun pimeyden. Me kaikki tiedämme, että aikanaan tulee kevät, auringonpaiste, kirkkaus, vihreys ja huikaiseva kukkaloisto. Samalla tavalla lainkaan epäilemättä me voimme uskoa, että kaikkien ajallisista vaivoistamme ja maailman lisääntyvästä pimeydestä huolimatta me olemme matkalla kohti ylösnousemuksen aamua, kirkkautta, Jeesuksen meille valmistamaa taivaan kotia ja lapsiaan odottavaa taivaallista Isäämme. Eikä Isä ole toimeton, kun hän saa lapsensa kotiin:
Ja hän pyyhkii meidän silmistämme joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. (Ilm.21:4)
Kotona odotetaan. Taivaallinen Isämme odottaa lapsia luokseen. Pienen pojan lailla me saamme käydä turvallisin mielin nukkumaan ja herätä siellä, missä on meidän todellinen kotimme.
”Minä menen levolle ja nukahdan, sitten herään taas aamuun. Koko yön Herra suojelee minua.” (Psalmi 3:6)