Kuka pakkasi laskuvarjosi?

Ollessani Kotimaa-yhtiöiden johtajana jouduin joskus erikoisiin tilanteisiin. Ehkäpä kaikkein kummallisin niistä liittyi yhtiön käytäntöön tukea henkilökunnan liikuntaharrastuksia.

Eräänä päivänä huoneeseeni tuli joukko nuoria työntekijöitä. He kysyivät, koskisiko yrityksen tuki myös laskuvarjokurssille osallistumista? Vastasin heille, että tietysti koskee. Jos he menevät kurssille, niin yhtiö maksaa osan osallistumismaksuista samalla tavalla kuin muissakin liikuntaharrastuksissa.

Nuoret hymyilivät tyytyväisinä, kiittelivät vuolaasti ja huikkasivat vielä poistuessaan: ”Kai sinä hyppäät kanssamme sitten, kun olemme kurssin suorittaneet?”

”Tottahan toki! Minähän olen aina luvannut olla siellä, missä henkilökuntanikin on!” minä vastasin sen enempiä asiaa pohtimatta. Ajattelin vain, että jopa osasivatkin nuoret olla vitsikkäitä!

Kului muutamia viikkoja. Yllätyksekseni sama porukka pyrki puheilleni. ”Kurssi on nyt suoritettu. Me tulimme kertomaan sinulle päivämäärän, jolloin suoritamme ensimmäisen hyppymme, että osaa olla paikalla”, he sanoivat. Minulle oli kuulemma jo varattu mahdollisuus laskuvarjohyppyyn.

Sovittuna päivänä ajoin Malmin lentokentälle. Siellä minua odotti kokenut hyppääjä, jonka kanssa minun oli määrä suorittaa ns. tandemhyppy. Siinä kokenut hyppääjä tuo saman ison varjon varassa alas maahan myös toisen samoihin valjaisiin sidotun henkilön.

Ilman mitään koulutusta tai kursailua me sidoimme hyppyvaljaat päälle ja nousimme koneeseen, joka alkoi nousta kohti korkeuksia. Kurssin suorittaneet ja ensimmäistä hyppyään hyppäävät hyppäsivät koneesta kilometrin korkeudessa. Me jäimme koneeseen, sillä meidän hyppymme kuulemma tapahtui neljän kilometrin korkeudesta.

Päästyämme riittävän korkealle me istuimme peräkkäin oviaukolle, huojuimme sovitulla tavalla eteen ja taakse kolmesti ja kolmannella kerralla me tavallaan kaaduimme ulos koneesta.

Tunne oli unohtumaton. Siellä minä pyörin ilmassa neljän kilometrin korkeudessa täysin avuttomana tekemään yhtään mitään.  Kumppanini avattua pienen jarruvarjon maailma lakkasi kieppumasta ja asentomme rauhoittui. Maa oli nyt jossain hyvin kaukana kasvojemme alapuolella, mutta lähestyi noin 160 km/t nopeudella. Kun olimme pudonneet hurjaa vauhtia noin kolmen kilometrin verran, hyppykaverini avasi ison varjomme, ja me leijailimme turvallisesti takaisin lentokentälle.

Henki ohuen ja taitavasti pakatun silkkikankaan varassa

Amerikkalainen Charles Plumb toimi hävittäjälentäjänä Vietnamin sodassa. Hän teki 75 vaarallista taistelulentoa tarvitsematta laskuvarjoa. Hän palasi joka reissulta turvallisesti lentotukialukselleen. Sitten hänen hyvä onnensa päättyi. Pohjois-Vietnamin yläpuolella hänet lentokoneeseensa osui ilmatorjuntaohjus, joka tuhosi koneen.

Charles Plumb pääsi ulos kohti maata syöksyvästä koneestaan. Hän leijaili maahan laskuvarjollaan ja vietti kuusi seuraavaa vuotta pohjoisvietnamilaisella vankileirillä. Leirin olosuhteet olivat surkeat ja vankien kohtelu väkivaltaista, mutta Plumb selvisi siitäkin hengissä ja pääsi sodan päätyttyä takaisin kotiin.

Eräänä päivänä Plumb istui vaimonsa kanssa ravintolassa. Äkkiä mies viereisestä pöydästä tuli heidän luokseen ja sanoi: ”Anteeksi, mutta ettekö te ole Plumb. Te olitte hävittäjälentäjänä lentotukialus Kitty Hawkilla. Teidät ammuttiin alas Pohjois-Vietnamin yläpuolella.”

”Kuinka kummassa te voitte tietää sen?” Plumb kysyi ihmeissään.

”Minä pakkasin teidän laskuvarjonne”, mies vastasi. ”Kaikesta päättäen se avautui niin kuin piti!” mies jatkoi virnistäen ja ravistaen innoissaan Plumbin kättä.

Seuraavana yönä Plumb ei saanut unta. Hän mietti, kuinka moneen kertaan hän oli mahtanut lentotukialuksella kulkea tuon miehen ohi kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Mies oli ollut hänelle vain yksi samanlaisissa univormuissa kävelevistä sadoista merisotilaista, joita ei ollut tapana tervehtiä. Hänhän oli upseeri ja arvostettu hävittäjälentäjä mutta mies vain tavallinen merisotilas.

Valvoessaan Plumb mietti myös niitä pitkiä yksinäisiä tunteja, jotka tuo mies oli viettänyt pakaten laskos laskokselta äärimmäisen huolellisesti laskuvarjoja, joiden toimimisesta lentäjien elämä oli riippunut. Silti hän ei ollut vaivautunut edes tutustumaan mieheen ja tervehtimään häntä aamuisin lentotukialuksen käytävillä tavattaessa!

Me kaikki olemme laskuvarjonpakkaajia

Kuka pakkaa sinun laskuvarjosi? Tai olisiko kysymys parempi asettaa toisin päin? Keiden kaikkien laskuvarjoja sinä päivittäin taittelet huolellisesti kokoon, että he voisivat jatkaa turvallisesti omaa elämäänsä?

Televisio ja lehdet nostavat esille ”taistelulentäjiä”, tunnettuja, arvostettuja ja ihailtuja julkisuuden henkilöitä politiikan, liike-elämän ja urheilun parista. Kaikki tuo upealta ja kadehdittavalta näyttävä on kuitenkin vain maidon pintaan noussutta kermaa. Kaiken lisäksi se on usein pelkkää kuohukermaa.

Todellinen elämä on jossain aivan muualla. Se on siellä, missä ”pakataan laskuvarjoja” kameroilta ja mikrofoneilta piilossa, viljellään peltoja, tehdään ahkerasti työtä, autetaan niitä, jotka tarvitsevat apua, ollaan vielä eläkevuosillakin mukana yhteisissä touhuissa, tavataan ystäviä ja naapureita, välitetään toisista, hymyillään rohkaisun tarpeessa oleville, rukoillaan lasten ja lastenlasten sekä muiden tukeamme tarvitsevien puolesta.

Tämä maailma tarvitsee enemmän ”laskuvarjojen pakkaajia” kuin ”taistelulentäjiä”. Eikä ”laskuvarjon pakkaajan” tehtävä ole lainkaan hullumpi tehtävä. Onhan meillä siihen tehtävään mainio esikuva, Vapahtajamme Jeesus Kristus.

Maksaessaan syntivelkamme Golgatan ristillä Jeesus laskosti ja pakkasi meitä jokaista varten laskuvarjon, jolla me voimme turvallisesti leijailla läpi oman elämämme ukkospilvien, myrskyjen ja sumujen perille taivaan kotiin ja iankaikkiseen elämään.

Jeesuksen sinulle tarjoama pelastuksen laskuvarjo on turvallinen ja luotettava. Se pelastaa sinut ja silloinkin, kun syntien, syytösten, syyllisyyden, katkeruuden ja masennuksen ilmatorjuntaohjukset yrittävät ampua elämämme pirstalaiksi ja saada meidät putoamaan ja tuhoutumaan.

Raamatussa ovat sanat: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1.Joh.4:19)

Kaiken edellä sanomani jälkeen rohkenen ilmaista saman asian myös näin: ”Me pakkaamme toinen toistemme laskuvarjoja, koska Jumala on ensin Jeesuksessa pakannut meille valtavan pelastuksen ja rakkauden laskuvarjon.”

Siunattua kesää, ystäväni!

---- 

(teksti perustuu 17.7.2019 Inkeri ja Lauri Haapisevan kesäseuroissa pitämääni puheeseen)