Kultaisina loistavat ikkunat

Pieni tyttö asui maaseudulla hyvin vaatimattomassa talossa. Hän leikki usein tyytyväisenä ja iloisena kotinsa puutarhassa, missä monenlaiset kukat kukkivat, perhoset lentelivät ja linnut lauloivat.

Hieman suuremmaksi kasvettuaan hän ylettyi kurkistamaan perheen puutarhan aidan yli. Eräänä aamuna aidan yli kurkkiessaan hän näki leveän laakson toisella puolella kohoavilla kukkuloilla suurenmoisen talon. Nousevan auringon valossa sen puhtaalla kullalla kehystetyt  ikkunat suorastaan säteilivät kirkkautta.

Pieni tyttö kiiruhti joka aamu ensimmäiseksi puutarhaan ja kurkotteli aidan yli nähdäkseen tuon ihmeellisen talon kultaisine ikkunapielineen ja loistavine ikkunoineen. Vaikka hänellä oli hyvä koti ja rakastavat vanhemmat, niin hän alkoi kuvitella, miten ihanaa olisi asua noin suurenmoisessa talossa.

Kasvettuaan hieman vanhemmaksi pieni tyttö pyysi eräänä aamuna äidiltään luvan saada mennä leikkimään aidan ulkopuolelle. Äiti antoi luvan, ja tyttö juoksi innoissaan pihalle.

Tyttö pujahti portista ulos ja lähti kulkemaan tietä, joka johti laaksoon ja sieltä ylös vastapäisille kukkuloille. Laakson toisella puolella tie alkoi kohota ylös. Kulkeminen kävi raskaammaksi, mutta tyttö ei antanut periksi.

Aurinko oli painunut ja lähelle taivaanrantaa, kun tyttö pääsi perille ja näki talon, jota hän oli kotinsa puutarhan aidan takaa ihaillut. Tytön pettymys oli suuri, kun talossa ei ollutkaan kultaisia ikkunanpuitteita eikä sen ikkunoista loistaneet kirkkaat valot. Rinteellä seisoi aivan tavallinen vaatimaton talo.

Tyttö pettyi näkemästään niin kovasti, että pysähtyi talon portille. Sitten hän kääntyi lähteäkseen paluumatkalle. Samassa hän jähmettyi hämmästyneenä paikoilleen katse suunnattuna laakson toiselle puolelle.

Kaukana laakson vastakkaisella rinteellä näkyi ilta-auringossa talo, jonka ikkunat loistivat kultaisina. Talon ikkunat näyttivät suorastaan säteilevän kirkkautta.

Laakson yli omaa kotia katselleessaan tyttö alkoi hymyillä. Hän ei ollut tehnyt vaivalloista matka laakson toiselle puolelle turhaan. Se oli paljastanut hänelle, että hän asui jo kultaisessa talossa, jota parempaa paikkaa hän ei voisi mistään löytää. Kaikki se rakkaus ja huolenpito, jota hän sai perheeltään osakseen, teki juuri  tuosta talosta hänelle kultaisen.

Janne Tulkki laulaa laulussaan ”Koti kultainen”.

”Paras paikka päällä maan on koti kultainen
Sinne palaan uudestaan ja siitä haaveilen”

Myös vanhassa lastenlaulussa ylistetään kotia. Näin kuuluvat sen kaksi ensimmäistä säkeistöä:

”Tiedän paikan armahan, Rauhallisen, ihanan,

Joss' on olo onnekas, Elo tyyni, suojakas.

Sepä koti kulta on, Koti kallis, verraton,

Eipä paikkaa olekaan Kodin vertaa ollenkaan.”

Mikä on koti? Sakari Topeliuksen kenties tunnetuimmassa sadussa, johon laulu perustuu, kodin määrittävät koivu, tähti ja pieni talo.

Topeliuksen satu kertoo tytöstä ja pojasta, jotka oli isonvihan aikana 1713 – 1721 kaapattu kotimaastaan Suomesta Venäjälle. Kaapatut lapset onnistuvat lähtemään vaaralliselle ja mahdottomalta tuntuvalle kotimatkalle. Oppaina heillä ovat lintujen muodon saaneet enkelit.

Lasten ainoat muistonsa kodista ovat koivu, jonka oksilla linnut lauloivat ja tähti, joka tuikki iltaisinkoivun oksien lomasta. Viimein lapset pääsevät perille ja poika huudahtaa: ”Tuossa on meidän kotimme!” Ja tyttö jatkaa: ”Tuossa on meidän tähtemme!”

Satu on kaunis, mutta talo, koivu ja tähti tuskin vielä riittävät tekemään paikasta kotia. Tarvitaan enemmän. Laulun kolmas säkeistö paljastaakin kodin tärkeimmän tuntomerkin:

”Siell' on isä rakkahin, Siellä äiti armahin, Siellä siskot, veikkoset, Riemurinnat iloiset.”

Yhteiskunnassamme on yksin avuvia yhä enemmän. Silti useimmissa tapauksissa ja ainakin jossain elämän vaiheessa kodin vahvin tuntomerkki on ollut tai yhä on oma perhe. Omat vanhemmat ja sisarukset.

Yhteiskuntamme julkisessa keskustelussa perhe on lähes unohdettu käsite. Yhteiskuntaa määritetään talouselämän, kulttuurin, politiikan ja työelämän kautta. Kun nämä ovat kohdallaan, meillä on hyvinvointiyhteiskunta. Perheistä kannetaan hyvin vähän, jos ollenkaan huolta.

Yhteiskunnan ja jokaisen yksilön kannalta keskeisin hyvinvoinnin, kasvamisen ja kehittymisen tärkein tekijä on perhe. Perhe on maailmanlaajuisesti yhteisöjen vanhin, kestävin ja keskeisin elementti.

Yhteiskuntamme oireilee monella tavalla. Se sairastaa masennusta, väkivaltaa, juurettomuutta, syrjäytymistä, kyynisyyttä ja yksinäisyyttä.

Meistä on tullut nimikristitty maa. Me olemme unohtaneet juuremme ja voimanlähteemme, turvamme ja isiemme arvot. Me olemme hurmaantunut vieraista arvoista ja oudoista ismeistä. Näin me olemme myös saaneet sitä, mitä olemme tilanneet.

Vielä ei ole myöhäistä tarkistaa suuntaa ja ottaa rukoillen käyttöön tutun laulun viides säkeistö: ”Suojaa, Herra, kotini, Anna sille armosi, Anna olla enkelein Vartijana kodillein!”

Siunausta sinulle, perheellesi ja läheisillesi, ystäväni!

------- 

Paljon muita pieniä tarinoita löydät