Mestari haluaa päästä soittamaan
Kuuluisa säveltäjä Felix Mendelssohn Bartholdy sävelsi paljon urkumusiikkia. Hän oli myös mestarillinen urkuri. Kun konsertit ja sävellystyöt myöten antoivat, hänellä oli tapana vierailla pienten maalaisseurakuntien kirkoissa. Häntä kiinnostivat kovasti niiden urut. Eräällä maaseutukierroksellaan Mendelssohn saapuu jälleen pienen kirkon luo. Kirkon ovi on raollaan. Sisältä kuuluu urkujen soittoa. Mendelssohn astuu sisälle. Valot palavat, mutta kirkkosali on tyhjä. Holveissa kaikuu kuitenkin urkujen soitto.
Mendelssohn kiipeää urkuparvelle. Seurakunnan kanttori istuu siellä urkujen ääressä keskittyneenä soittoonsa. Mendelssohn ei halua häiritä kanttoria, vaan istuutuu läheiseen penkkiin kuuntelemaan.
Kun kanttori pääsee soittamansa teoksen loppuun, Mendelssohn tervehtii ja kysyy, voisiko hän hieman kokeilla urkuja?
- Nämä ovat kalliit ja herkät urut. Ei meillä ole täälläpäin tapana antaa tuntemattomien kulkumiesten soitella uruillamme? kanttori vastaa, kääntyy nuottiensa puoleen ja aloittaa seuraavan urkukappaleen soittamisen.
Mendelssohn tyytyy vastaukseen ja jatkaa musiikin kuuntelemista. Kun kanttori on päässyt teoksen loppuun, Mendelssohn kysyy toistamiseen, saisiko hän soittaa uruilla vaikkapa vain ihan vähän?
Kanttori ajattelee, että hän pääsee kyselijästä helpoiten rauhaan, kun antaa tämän kokeilla uruilla soittamista. Sittenpähän kulkija näkee, miten taitoa vaativaa urkujen soittaminen on! Ja niin kanttori nousee urkujen äärestä ja istuu tyyriin näköisenä penkille katsomaan, kun outo kulkija nousee urkujen ääreen ja aloittaa soittamisen.
Äkkiä kirkon täyttää mahtava musiikki. Sävelet kaikuvat holveissa samaan aikaan väkevinä ja herkkinä. Musiikki suorastaan vyöryvän urkupilleistä, mutta soi jo seuraavana hetkenä kepeän leikittelevänä. Tuollaista musiikkia ei tuossa pienessä kirkossa oltu kuultu koskaan aikaisemmi!
Kanttori kuuntelee musiikkia hämmästyneenä ja ihastuksesta lumoutuneena. Kun Mendelssohn viimein lopettaa, kanttori kysyy arasti: ”Anteeksi, mutta kuka te oikein olette?”
Kuultuaan oudon soittajan nimen kanttori parahtaa: ”Itse mestari saapuu kirkkoomme, enkä minä meinannut antaa hänen soittaa urkujani!”
----
Kun itse mestari saapuu kirkkoon, hänet ohjataan istumaan penkissä. Näin voi kirkoissa käydä monissa muissakin asioissa kuin urkujen soitossa.
Miten on mahtanut käydä, kun itse Mestari oikein isolla M-kirjaimella kirjoitettuna, kirkon Herra ja rakas Vapahtajamme Jeesus Kristus, on halunnut astua meidän kirkkomme ovesta sisään?
Olemmeko me olleet niin täynnä omia toimintasuunnitelmiamme, perinnäistapojamme, valmiita vastauksiamme ja vakiintuneita rakenteitamme, että olemme aivan kuin huomaamatta ohjanneet sisälle pyrkineen Mestarin istumaan penkkiin?
Onko päässyt käymään niin, että me emme ole muistaneet kysyä hänen tahtoaan ja suunnitelmiaan, mutta pyydämme innokkaasti häntä siunaamaan meidän omat suunnitelmamme?
Me voimme ohjata Jeesuksen penkkiin istumaan myös toisella tavalla. Me puhumme ehkä palavasti armosta ja Jumalan rakkaudesta, mutta karttelemme puhetta synnistä, rististä, sovituksesta ja parannuksen tekemisestä.
Ilman Jeesusta ja Golgatan ristiä tarjottu armo vesittyy halvaksi armoksi, josta natsien surmaama Dietrich Bonhoeffer totesi:
”Halpa armo on armoa ilman Kristuksen seuraamista, armoa ilman ristiä. Halpa armo on armoa alennusmyyntitavarana, pilkkahintaan tarjottua anteeksiantamusta, halpahintaista lohdutusta ilman kutsua Kristuksen todelliseen seuraamiseen, hänen ikeensä kantamiseen. Halpa armo merkitsee Jumalan elävän sanan kieltämistä”.
Olen jo jonkin aikaa seurannut, kuinka usein – tai pitäisikö sanoa kuinka harvoin – synti, armo parannuksen tekeminen ja Jeesus saarnoissa, radion aamuhartauksissa ja erilaisissa hengellisissä puheissa mainitaan.
Tulos oli yllättävä. Jeesus, jota me sanomme kirkon Herraksi ja seurakunnan keskipisteeksi, jää kovin usein istumaan kirkon takapenkkiin, jos on edes päästetty sisälle.
Eikä tässä nyt kysellä ainoastaan kirkkojen ja rukoushuoneitten kynnysten korkeutta. Asia on nimittäin niin, että juuri tällä hetkellä täällä SLEYn rukoushuoneessa on koossa valtava määrä temppeleitä, joihin Mestari haluaa yhä uudelleen ja uudelleen astua sisälle.
”Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli?” Paavali kysyy Korinttin seurakunnalle lähettämässään kirjeessä (1.Kor.6:19)
Jeesus itse vakuuttaa, että hän haluaa päästä sisälle noihin sydämiemme temppeleihin.
” Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle” sanotaan Ilmestyskirjassa (Ilm.3:20)
Moni kavahtaa tuota lausetta. Oven avaamiseen tuntuu sisältyvän suuri riski. Ainakin kaikki paikalla olevat naiset tunnistavat tuon tunteen. Jos talo on sekaisin, astiat tiskaamattomina, matot kurtussa, sängyt petaamatta ja paikat pölyn peitossa, ovi pidetään mieluummin visusti kiinni. Vieraiden ei haluta näkevän, miten surkeassa kunnossa talo on.
Moni tuntuu ajattelevan, että jospa ensin pitäisi edes jollain tavalla kohentaa omaa elämää? Ehkä minun pitäisi ensin luopuma siitä ja tuosta pahasta tavasta ja synnistä? Jospa saisin edes suutani siivottua, äkkipikaisuuttani suitsittua ja ahneuttani hillittyä, niin ehkä sitten uskaltaisin edes hieman raottaa ovea!”
”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin…”
Miten lauseen jatko mahtaa kuulua? Lukeeko Raamatussa näin: …”ja minä laitan hänet tekemään parannusta, korjaamaan sotkunsa ja siivoamaan elämänsä, jotta minä voin astua porstuaa pitemmälle?”
Ei. Ainakin minun Raamatussani ovat tällaiset Jeesuksen sanat: …”niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.”
Moitteitten, vaatimusten ja varoitusten sijasta oven avaajaa odottaakin Jeesuksen seurassa mitä läheisin ja leppoisin hetki. Mitään yhteistä ateriaa läheisempää, kotoisempaa ja luottamuksellisempaa tilannetta ei kahden ihmisen välillä olisi Jeesuksen aikana voinut edes ajatella.
Jumala on rakkaudessaan kirjoittanut meidän jokaisen elämää varten nuotit kehdosta hautaan. Syntisinä ja monella tavalla vajavaisina me emme pysy äänessä vaan soitamme Herralta saamaamme kallista sävelmää pahasti särähdellen ja nuotin vierestä.
Kutsutaan Mestari sisälle kirkkoomme, seurakuntaamme ja sydämeemme. Annetaan hänen armonsa ja rakkautensa korjata elämämme epävireiset ja hapuilevat sävelet.
Veikko Lavin laulussa todetaan, että jokainen ihminen on laulun arvoinen. Annetaan siis Mestarin soittaa elämämme säveltä tavalla, johon kukaan muu ei pysty!
Jeesus ei kolkuttele sydämemme ovella vain kerran tai jonain erityisen hyvänä ja hurskaana päivänä. Hän tarjoaa armoaan ja apuaan joka päivä.
Aivan kuten virressä 547 meille vakuutetaan (Siionoin Kannel 429): ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa! Varjot väistyy ja vajavuus, Jeesus voimansa antaa”.
1.
Joka aamu on armo uus,
miksi huolta siis kantaa!
Varjot väistyy ja vajavuus,
Jeesus voimansa antaa.
Kiitos Herran, hän auttaa tiellä,
meidän kanssamme nyt ja aina on,
täällä suo Isän suosion,
rauhan luonansa siellä.
2.
Joka aamu on armo uus,
huolet voimme siis heittää.
Rangaistuksenkaan ankaruus
ei voi armoa peittää.
Herran hoidosta kiittäkäämme,
kun hän taivasta varten kasvattaa,
murheen allakin armahtaa,
hänen turviinsa jäämme.
3.
Kaikki entinen katoaa,
itkun, riemunkin aiheet,
moni arvoitus ratkeaa,
uudet alkavat vaiheet.
Kohta koittaa jo päivä Herran,
se on hänellä yksin tiedossaan.
Siksi kiitosta veisaamaan,
hänen voitto on kerran!
