Toisin kuin monissa muissa kulttuureissa meillä länsimaissa kuljetaan kiihtyvällä nopeudella kohti yhä suurempaa yksilöllisyyden korostusta. Samalla uskonnon vapaus tulkitaan yhä useammin vapaudeksi uskonnosta. Krusifiksit halutaan pois koulujen seiniltä. Hengellinen sisältö ei sovi koulun joulujuhlaan. Suvivirsi olisi korvattava kevätjuhlissa. Nyt tämän uusateistien pienen mutta sitä äänekkäämmän joukon käynnistämän keskustelun pyörteisiin on joutunut myös vanhempien tehtävä ja oikeudet kasvattajina.
Mediassa ja netin keskustelupalstoilla pohditaan nykyään aivan tosissaan, onko vanhemmilla oikeutta opettaa omia uskonnollisia käsityksiään lapsilleen. Mielenkiintoisimpia näistä puheenvuoroista ovat sellaisten perheiden vanhemmilta, joissa isä ja äiti edustavat eri uskontoja.
Osa näistä kahden eri uskonnon perheistä kertoo harrastavansa neutraalia linjaa. Uskon asioista ei perheessä puhuta lainkaan. Lapsi saa sitten aikuistuttuaan valita jommankumman tai olla valitsematta kumpaakaan.
Varsinkin niissä perheissä, joissa isä on muslimi, päädytään usein toisenlaiseen ratkaisuun. Samalla tavalla kuin lapset yleensä saavat isän sukunimen, he myös saavat isän uskonnon, vaikka äiti olisi kristitty, hindu tai ateisti.
Molemmissa vaihtoehdoissa jää huomaamatta tärkeä asia: lapset oppivat muutoinkin kuin vain sanojen kautta. Isän ja äidin esimerkki ja heidän elämänarvonsa siirtyvät seuraavaan sukupolveen halusivatpa vanhemmat sitä tai eivät.
Ei ole olemassa arvo- ja uskontovapaata tapaa elää. Tekomme ja valintamme huutavat lujempaa kuin sanamme. Joskus ne jopa huutavat niin lujaa, että käyttäytymisen kanssa ristiriidassa olevat sanat jäävät tyystin kuulematta.
Kun puhutaan nuorten kuolonkolareista tai alaikäisten viritetyistä mopoista, esimerkin merkitys myönnetään ilman muuta. Jos isän tai äidin ajotapa on aggressiivista ja liikennesäännöistä piittaamatonta, samat arvot ja asenteet siirtyvät takapenkillä istuville lapsille. Sama arvokasvatus, tai pitäisikö sanoa arvottomuuteen kasvatus, koskee kiroilua, pikku vilppejä ja ahneutta. Viinan kanssa paljon läträävän perheen lapsen vaara sortua alkoholismiin on paljon suurempi kuin kuivemmissa oloissa kasvavilla.
Lapsen jättäminen ”muodostamaan aikanaan omat arvonsa ja valitsemaan oman suhteensa uskontoon” onkin tarkemmin ajatellen rakkaudetonta heitteille jättämistä. Toive siitä, että arvovapaa tila lapsen sisimmässä täyttyy aikanaan kuin itsestään hyvillä asioilla, on epärealistista toiveajattelua. Se on kuin rakentaisi kaupunkiin hienon asuintalon ilman lukkoja luottaen siihen, että aikanaan sinne sitten muuttaa omia aikojaan kunnollista ja vastuullista väkeä, joka elää siivosti ja maksaa vuokrat ajallaan.
Kasvatus ei voi olla vain avoimen tilan varaamista joskus eteen tuleville vapaille valinnoille. Vanhempien tehtävänä on varustaa lapsensa mahdollisimman hyvin kestävillä ja elämää suojelevilla arvoilla. Lapsi tarvitsee vanhempiaan myös oppiakseen hylkäämään huonot ja elämää tuhoavat vaihtoehdot.
Maailma, jonka tärkeimpinä arvoina ovat materialismi, humanismi, itsekkyys ja pikavoittojen tavoittelu, on julma ja vaarallinen paikka elää. Ken ei tätä usko, tutustukoon tilastoihin siitä, miten masennuksesta on tulossa nopeasti vakava kansantautimme. Tai seuratkoon hetken Kööpenhaminassa ilmaston lämpenemisestä käytävää keskustelua: koko ihmiskunnan tulevaisuus on uhattuna, mutta kukaan ei silti haluaisi tinkiä omista eduistaan. Tai pohtikoon edes hetken, mistä mahtavat johtua korkeat itsemurhatilastot, märissä vaipoissa makaavien vanhusten kurja tilanne tai miljoonien ihmisten kuoleminen nälkään niin sanotuissa kolmannen maailman maissa, vaikka muualla maapallolla tuskaillaan ylituotannon kanssa. Esimerkkejä arvojen ja uskonnon alasajon seurauksista löytyy mediasta lisää päivittäin.
Eikö juuri tällaiseen tilanteeseen tarvittaisi Jeesus Nasaretilaisen opetusta laupiaasta samarialaisesta? Opetusta siitä, että olisi rakastettava lähimmäistä niin kuin itseä. Että jokainen ihminen on ainutkertainen ja arvokas Jumalan luoma iäisyysolento. Että epäonnistumisien ja väärien valintojen jälkeen on tarjolla armo, joka tarjoaa elämään tarkoituksen, tulevaisuuden ja toivon.