Mitä meille tapahtuu, kun kuolemme?
- Mitä meille tapahtuu, kun me kuolemme? Missä kuolleet odottavat ylösnousemusta? kysyi eräs ystäväni pysäyttäen minut ison kysymyksen äärelle. Vaikka ns. rajakokemuksia onkin kertynyt kokonaisiksi kirjoiksi asti, niin kukaan rajan yli täysin siirtyneistä ei ole tullut vastausta kertomaan. Mitä sinä vastaisit kysyjälle?
Paras ja koskettavin vastaus, jonka olen löytänyt, sisältyy pieneen tarinaan äidistä, joka yritti kuvailla kuolemansairaalle pojalleen, mitä kuolemassa tapahtuu. Mutta ennen kuin kerron sen, tarakstellaan asiaa hieman Raamatun ja eri kirkkokuntien näkökulmista.
Monet viisaat ovat pohtineet tätkin asiaa vuosisatojen kuluessa, mutta yksiselitteistä vastausta ei ole löytynyt. Raamatun sana Jeesuksesta, joka "herättää" kuolleet, pitää sisällään ajatuksen nukkumisesta. (mm. 1.Kor.6:14, 2.Kor.1:9, Mark.12:24-27) On jokin olotila, josta herätään. Ollaan siis "elossa" vaikka ollaan kuolleita? Näin voisi päätellä myös raamatunkohdasta (Luukas.20:38), jossa sanotaan kaikkien olevan aina Jumalalle elossa. Mutta missä tuo tämän elämän ja ylösnousemuksen väliin jäävä aika "nukutaan"? Mitä muuta silloin ehkä tapahtuu?
Neljän kerroksen väkeä
Augustinus (v. 354-430) opetti vainajien sielujen jakautuvan neljään joukkoon: 1) marttyyrit, jotka pääsevät suoraan Jumalan luo, 2) hyvän ja oikeudenmukaisen elämän eläneet, sama juttu, 3) yrittäneet mutta kompuroineet, heidän puolestaan saa ja pitää rukoilla vielä heidän kuolemansakin jälkeen, 4) täydelliset lurjukset, suoraan helvettiin, sillä heidän kohdallaan eivät edes esirukoukset auta.
Kiirastulen kautta taivaaseen
Katolinen kirkko kehitteli kiirastuliopin, ajatuksen tulesta, joka tuona "odotusaikana" puhdistaa taivaskelpoiseksi. Pohjana kiirastuliopille on 1.Kor3:15. Osa meni tässä niin pitkälle, että väitti kaikkien pelastuvan, kunhan helvetissä on ensin tarpeeksi kauan kuonaa pois polteltu. Myös noina aikoina oli siis omat ”kylliäisensä” ja "kaikki pääsevät taivaaseen" oppinsa. Sellainen tuomittiin silloinkin harhaopiksi.
Enkelien tai paholaisten joukkoon
Ortodoksien mukaan kuolleen sielu siirtyy kuoleman jälkeen joko enkelien joukkoon paratiisiin tai pahojen henkien keskelle helvettiin. Kuoleman jälkeen sielu kehittyy maanpäällisessä elämässä valitsemaansa suuntaan. Tuonpuoleinen on oman elämän aktiivista ja tietoista olemista, tekojen arviointia ja itsetutkiskelua. Sieltä "nähdään" tänne elävien maailmaan ja voidaan seurata rakkaitten ihmisten touhuja (Luuk.16:22-23). Me voimme ja saamme rukoilla vainajiemme puolesta ja he puolestaan rukoilevat meidän puolestamme. Meidän rukouksemme voivat jopa auttaa pahaan paikkaan päätyneen mutta tekojaan katuvan pääsemään parempaan seuraan eli taivaallisiin saleihin.
Luterilaiset ja kuolleiden puolesta rukoileminen
Luterilaisuudessakin tunnetaan vainajien puolesta rukoileminen. Uskonpuhdistuksessa kiirastulioppi sai kyytiä, mutta vainajien puolesta rukoilemista pidettiin edelleen mahdollisena. Myöhemmin 1600-luvulla päädyttiin tylympään linjaan: vainajan iankaikkisuuskohtalo ratkeaa kuolinhetkellä, joten asian jälkeenpäin rukoillen "parantelu" ei ole mahdollista. Hautajaisissa lakattiin rukoilemasta vainajan puolesta. Keskityttiin pelkkään saattoväkeen.
Tällaista kesti noin 350 vuotta. Sitten tehtiin täyskäännös. Vuoden 1984 käsikirjassa tuotiin hautaan siunaamiseen mukaan varsin laaja vainajan puolesta rukoileminen. Suomessa siis palattiin uskonpuhdistuksen alun ja meillä nimenomaan Agricolan omaksumille linjoille.
Kaksi seurakuntaa: taisteleva ja riemuitseva
Heprealaiskirjeen 12. luvun alun mukaan meillä "on ympärillämme todistajia kokonainen pilvi" ja siksi meidän on pantava pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoo. On siis olemassa maan päällinen "taisteleva seurakunta" (= kaikki Jeesuksen seuraajat) ja "perille päässyt riemuitseva seurakunta" (= kaikki Kristuksessa kuolleet).
Kun me kokoonnumme ehtoollispöytään, uskomme, että näkyvästi läsnä olevien lisäksi läsnä ovat ja samalle aterialle kokoontuvat kaikki ennen meitä Kristukseen uskoneet ja Hänen verensä suojassa pois nukkuneet. Kirkossa alttarin kaide on usein kaari. Oikeasti kyse on isosta ympyrän kehästä, josta suurin osa vain on näkymättömissä. Sillä näkymättömällä osalla ovat kanssamme polvistuneina kaikki ja kaikkien aikojen Jeesuksen seuraajat. Siellä ovat kanssamme myös kaikki ennen meitä Jeesuksen armon varassa pois nukkuneet rakkaamme.
Mutta missä se väliaika ollaan? Missä vietämme ajan kuolemamme ja Jeesuksen paluun välissä?
Edellä olevasta voisi vetää sen johtopäätöksen, että Jeesukseen uskovat ja Hänen ominaan kuolleet viettävät sen "riemuitsevana seurakuntana" ja Jeesuksen hylänneet ovat säilytettävinä jossain paljon kolkommassa paikassa. Tämä ajatus edellyttää "kuolleiden herättämisen" tarkoittavan hetkeä, jolloin Jeesuksessa kuolleet saavat ylösnousemusruumiinsa. Siihen saakka "seurakunta riemuitsee" ilmavammassa olotilassa?
Äidin neuvo kuolevalle pojalleen
Kaikkein parhaan ja turvallisimman vastauksen tähän isoon kysymykseen olen löytänyt aivan muualta kuin teologisista tutkielmista, joita on kertynyt melkoiseksi kirjastoksi asti. Se kuuluu näin:
Pieni poika oli hyvin sairas. Lääkärin ja vanhempiensa puheista hän oli osannut päätellä totuuden: hänellä oli hyvin vähän elinaikaa jäljellä.
”Äiti, millaista kuoleminen on? Tekeekö se kipeää?” pieni poika kysyi eräänä päivänä äidiltään.
Äiti mietti hetken, haki oikeita sanoja ja vastasi sitten pojalleen: ”Muistako, kun leikit koko päivän ystäviesi kanssa ja olit illalla usein hyvin väsynyt? Sinä olit silloin niin uupunut kaikesta touhuamisesta, että nukahdit usein televisiota katsellessasi vaatteet päälläsi sohvalle. Se ei tietysti ollut oikea paikka, ja siksi isäsi kantoi sinut nukkuessasi portaat ylös omaan huoneeseesi. Niin sinä aina aamulla heräsit omasta tutusta sängystäsi.”
”Uskon, että kuoleminen on samanlaista,” äiti jatkoi. ”Se on heräämistä eräänä kauniina aamuna toisesta huoneesta, paikasta, johon kuulut, Jeesuksen rakastavasta sylistä.”
Kun me lapsina isän ajaessa autoa nukahdamme takapenkille, me luotamme siihen, että isä tietää minne olemme menossa. Isä myös tuntee oikean tien. Nukkuessamme pitkäkin matka tuntuu taittuvan hetkessä. Nukkuessa aika menettää merkityksensä, samoin paikka. On vain nukahtaminen ja sitten herääminen perillä.
Miten ja missä me heräämme, sen ratkaisee suhteemme Jeesukseen. Sen rinnalla on toisarvoista, näimmekö nukkuessamme unia, vai heräämmekö me ilman muistikuvia unista. Ja kun heräämme, kaikki unien iloiset, kalvakat tai ehkä ahdistavatkin kuvat haihtuvat nopeasti kuin aamuinen usva kukkakedon yltä. On vain Herran kirkkaus, Jeesuksen kasvot ja iankaikkinen ilo Herran ja kaikkien rakkaittemme seurassa.
Minä menen levolle ja nukahdan, sitten herään taas aamuun. Koko yön Herra suojelee minua. (Psalmi 3:6)
