Vaikeuksien sanotaan yhdistävän. Niin sanottu talvisodan henki ja vahva yhteys syntyvät yhteisestä vaarasta ja vihollisesta. Lähetyskentillä tämä on arkea. Kaikilla läheteillä yli tunnustuskuntien ja seurakuntien rajojen on vastassaan samat vaarat ja vaikeudet. Niinpä siellä on helppo polvistua yhdessä Herran Pyhälle Ehtoolliselle, vaikka sellaisesta voisi kotimaassa saada nuhteita.
Aasiassa ja Afrikassa elävät seurakunnat ovat taistelevia, kärsiviä ja usein myös verellään uskostaan todistavia seurakuntia. Heille rajat ylittävä ehtoollisyhteys on Jeesuksen antaman keskinäisen rakkauden käskyn noudattamista. Hyvinvoivissa ja turvallisissa lännen kirkoissa on päädytty toisenlaisiin ratkaisuihin. Yhteyteen ja ykseyteen liittyvät kysymykset halutaan hoitaa sääntöjen ja ekumeenisten keskustelujen kautta. Kumpikaan polku ei ole vienyt keskinäisen rakkauden asiaa sanottavasti eteenpäin.
Ekumeniassa ja sääntöjen viilaamisessa on yksi perusvirhe. Niillä yritetään korjailla ja kohennella sellaista, joka on jo aikoja sitten rakennettu väärällä tavalla ja virheellisin perustein sekä kelvottomaksi osoittautunut. Ja jos perusta on hutera, tilannetta ei pelasta tapettien vaihtaminen, julkisivun ehostus tai edes putkiremontti.
Mikä on se suuri voima, joka yksin riittää ihmisten rakentamien perinnäistapojen, raja-aitojen ja ennakkoasenteiden voittamiseen? Vastaus löytyy Jeesuksen käskystä omilleen:
”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne." (Joh.13:34-35)
Meidän on nöyrryttävä ymmärtämään ja tunnustamaan, että me kaikki kristityt pienimmästä suurimpaan olemme niin syntisiä ja vajavaisia, että yksin Jeesuksen armo voi meidät pelastaa. Niinpä myös perinnäistapamme ja oppimme ovat aina vajavaisia. Kaikessa on astian makua ja lihallisista lähtökohdista nousseita tulkintoja. Yksi on viallisempi yhdellä tavalla, toista riivaavat toisenlaiset synnin ja maailman houkutukset.
Kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. (Room.3:12)
Sama Paavali, joka kirjoitti meistä Jeesuksen seuraajista noin tyrmäävän diagnoosin, tiesi myös lääkkeen sairauteen. Ylistettyään ensin palavasti ja herkästi rakkauden suuruutta (1.Kor.13:1-12) hän päättää sanoihin:
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. (1.Kor.13:13)
Kirkkokunta ei voi rakastaa, tunnustuskunta ei voi rakastaa, seurakunta ei voi rakastaa. Vain ihminen kykenee rakastamaan – tai olemaan rakastamatta. Niinpä ratkaisu yhteyden ja keskinäisen rakkauden kysymykseen ei löydy rakenteista, pöytäkirjoista eikä järjestyssäännöistä.
Se löytyy vain toisensa löytäneistä Jeesuksen seuraajista, jotka lupia kyselemättä kokoontuvat yhteiseen Herran (ei siis jonkun kirkkokunnan tai seurakunnan itsellensä kaappamaan) pöytään, muistamaan, kohtaamaan, kiittämään ja palvomaan Häntä, jonka suunnattomassa rakkaudessa meillä on pelastus.