Nuoria naisia kaatuu kuin heinää

Kauppalehti kertoi, että alle 35-vuotiaitten eläkekustannukset ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Työterveyslaitoksen pääjohtajan Harri Vainion mukaan tällainen elämän alkutaipaleella tapahtuva eläköityminen maksaa yhteiskunnalle hoitokustannuksina ja menetettyinä verotuloina noin 6,6 miljardia euroa vuodessa. Tämä viidessä vuodessa kahdella miljardilla kasvava summa on valtava, kun muistaa, että Suomen valtion koko vuotuinen budjetti on noin 50 miljardia euroa.

Vaaravyöhykkeessä ovat Vainion mielestä erityisesti nuoret naiset. Heidän kohdallaan varhaisen eläköitymisen kasvuvauhti on paljon kovempi kuin nuorilla miehillä. Nuorten naisten kohdalla esimerkiksi masennusoireilu on kaksi kertaa yleisempää kuin miehillä. Kun muistaa, että nuoret naiset synnyttävät ja kasvattavat tulevat sukupolvet, tilastoista nouseva kuva käy entistä pelottavammaksi.

Mistä tällainen kehitys voisi johtua?

Helppo vastaus kuuluu: kovasta työtahdista, suurista suorituspaineista ja kiristyneestä kilpailusta. Tämä kaikki on kuitenkin vain pintaa, jonkun paljon suuremman asian tulosta. Niinpä oikean vastauksen löytämiseksi on uskaltauduttava syvemmälle.

”Elämä on vain harmaa häivähdys kahden pimeän välissä”

Uusateistit ja liberaalit ovat maalanneet romanttista kuvaa ihmisestä, joka seisoo omillaan tarvitsematta kainalosauvoikseen uskoa Jumalaan. Moderni ihminen katsoo vahvana ja levollisena eteenpäin ymmärtäen olevansa vain biologisen kehityksen tuottama lyhyt leimahdus, joka tuli tyhjyydestä ja kerran raukeaa pimeyteen.

Työterveyslaitoksen tilastot osoittavat, että ateistien maailmankuva on täysin epärealistinen. Kaikkien paineiden, kärsimysten ja kuoleman keskellä ylväänä seisovaa ja kaiken vakaana kestävää yli-ihmistä ei ole. Sellaista ei ollut Jumalan kuolemaa julistaneen n aikana, eikä sellaista ole vielä tänäänkään. Tuskin tulee koskaan olemaankaan. Ajatus elämästä vain harmaana häivähdyksenä kahden pimeän välissä, ei riitä vastaukseksi elämän tarkoitukseen.

Humanismi, susi lampaan vaatteissa

Wikipedia määrittää humanismin seuraavalla tavalla: ”Humanistisen näkemyksen mukaan elämä ja todellisuus eivät ole mihinkään päämäärään suuntautuneita. Sikäli elämällä ei ole mitään erityistä tarkoitusta. Ihmisen tarkoituksen määrittävät ihmiset. Yksittäisen ihmisen onnellisuus on sidoksissa muiden ihmisten hyvinvointiin, osittain koska ihmiset ovat yhteisöllisiä eläimiä, jotka löytävät merkitystä yhteisöllisten suhteiden kautta, ja osittain koska kulttuurinen edistys hyödyttää kaikkia kyseisessä kulttuurissa eläviä.”

Lainauksen loppuosa vaikuttaa kauniilta ja ylevältä. Kappaleen ensimmäiset lauseet kuitenkin paljastavat sen onttouden. ”Ihmisen mitta on ihminen.”  Jälleen me jäämme seisomaan tyhjyyteen sattuman tuloksina vailla todellista tarkoitusta, ainutkertaista merkitystä ja lopullista päämäärää.

Ateismin, humanismin ja liberaaliteologian rakentamat maailmankuvat ovat kuin sadun keisarin uudet vaatteet. Niiden kimallukseen on helppo ihastua. Kansan hurratessa on helppo yhtyä kuoroon ja nähdä ilmassa kevään ja toivon merkkejä. Todellisuus tulee kuitenkin vastaan Työterveyslaitoksen tilastoissa. Se näkyy työpaikkojen kiristyneessä ilmapiirissä, päihteiden käytössä, nuorison väkivaltaisuudessa ja lehtikioskien lööppien teksteissä.

”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret”

Raamatun ihmiskuva poikkeaa täysin kahdesta edellä kerrotusta. Ihmisen elämä ei tule tyhjyydestä, ei sammu pimeyteen eikä ole yksin tarkoituksettomuuden keskellä ajelehtimista.

Selitys tähän löytyy jo Raamatun alkulehdiltä: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Johan Amos Comenius (1592-1670) selitti, että koska Jumala on hyvä, oikeamielinen ja kaikkitietävä ja koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, hänessä tulisi kehittää samoja ominaisuuksia.

Järvenpäässä toukokuussa puhuessaan professori Tapio Puolimatka totesi, että ajatus ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna antaa pohjan koko kulttuurille. Se tarjoaa pohjan ehdottomille ihmisoikeuksille, selityksen tietoisuudelle, uskolle järjen ja havaintojen luotettavuuteen ja siten tieteelle, yksilöllisyydelle ja vapaudelle.

Kaikki tuo on saavutettavissa vain silloin, kun kuvaa ei ryhdytä tietoisesti särkemään tai jopa kieltämään. Näin tekee esimerkiksi humanismi omiessaan kristilliset arvot, mutta kieltäen Jumalan niiden lähteenä.

Ihminen, jonka elämästä Jumala on sysitty syrjään, on tuuliajolla, vailla kiintopistettä ja turvaa. Ei ihme, jos siinä tilanteessa henkinen tasapainokin alkaa järkkyä. Tarjolla on kuitenkin myös toisenlainen vaihtoehto, suostuminen elämään sitä elämää, vuoropuheluun Luojan ja luodun välillä, johon meidät jokainen on ainutkertaisina ja korvaamattoman arvokkaina tarkoitettu.

”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.  Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.  Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.” (Psalmi 139:13-18)