Oletko parempi kertoja vai kysyjä?

Eräs ystävä kysäisi kerran fysiikan Nobel palkinnon vuonna 1944 saaneelta Isaac Rabilta, miten hänestä oli tullut noin ansioitunut tiedemies? Rabin vastaus oli yllättävä. Rabi kertoi, että joka päivä, kun hän palasi koulusta, hänen äitinsä kyseli häneltä, miten koulupäivä oli sujunut? Äiti ei kuitenkaan kysynyt pojaltaan, mitä tämä oli koulussa oppinut. Sen sijaan äiti kysyi: ”Teitkö koulussa hyviä kysymyksiä?”

”Hyvien kysymysten tekeminen teki minusta tiedemiehen”, Rabi vastasi ystävälleen.

Isidor Isaac Rabin keksinnöillä on suuri merkitys meidän elämäämme.  Hänen tärkein tieteellinen saavutuksensa oli menetelmä, jolla voitiin määrittää atomien, atomiytimien ja molekyylien magneettisia momentteja. Tämä löytö teki mahdollisiksi paljon sellaista, jonka myös me tavalliset ihmiset voimme ymmärtää.  Ilman sitä meillä ei olisi atomikelloa ei laser-säteitä eikä lääketieteessä käytettyä magneettikuvausta.

Kirjassaan ”Mutaa ja mestariteos” (Päivä 2013) John Burke kertoo, miten monet kristityt luulevat, että heidän tehtävänsä on pikemminkin ”kertoa” kuin ”kysyä”. Me haluamme kertoa ihmisille ”totuuden”. Haluamme kertoa ihmisille ”evankeliumin”. Me haluamme kertoa ihmisille, vaikka he eivät edes haluaisi kuulla.

Jeesus ei toiminut sillä tavalla. Jeesus esittää Raamatun evankeliumeissa 183 kysymystä ja 307 jatkokysymystä.

Esittämällä kysymyksiä Jeesus herätti kohtaamiensa ihmisten uteliaisuuden ja halukkuutta kuulla lisää. Mainio esimerkki tästä on Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaaminen Sykarin kaivolla (Joh.4:7-). Tavatessaan naisen kaivolla Jeesus pyytää häneltä vettä. Kun yhteys on syntynyt, keskustelussa siirrytään syvällisempiin ja naisen elämän kipupisteitä koskettaviin asioihin. Sen tuloksena Jeesukseen uskoivat sekä nainen että suuri joukko kaupungin asukkaista.

”Kyse ei ole vain hienosta teoriasta”, John Burke vakuuttaa.  Hänen seurakunnassaan on hengellisen kasvun ohjelma nimeltä Morph. Siinä koulutettavan tehtävänä on kuunnella seurakuntaan kuulumatonta ja uskosta osatonta ihmistä. Tapaamalleen ihmiselle koulutettava saa esittää vain kaksi kysymystä: ”Mitkä ovat toiveesi elämässä?” ja ”Mitkä ovat sydämesi suurimmat unelmat?”

Näiden kysymysten lisäksi hänellä ei ole lupa saarnata eikä kertoa omaa todistusta. Hän saa vain esittää selventäviä kysymyksiä sekä tehdä huomioita ja yhteenvetoja. Sallittua on myös antaa palautetta kuullusta ja samalla vahvistaa niitä kertojan unelmia, jotka ovat Jumalan tahdon mukaisia.

Koko jutun juju on siinä, että lauseissa ”minä tiedän, minä osaan, minä kerron, minä voin neuvoa, minä haluan varoittaa jne.” on aivan liian monta minä –sanaa. ”Minä, minä, minä” alkaa keskustelukumppanin nenässä nopeasti haista ja maistua etikalta. ”Sellainen karkottaa nopeasti ympäriltä muutkin kuin kärpäset”, John Burke selittää.

Luukkaan evankeliumin 2. luvun jakeessa 46 meille kerrotaan, miten 12-vuotias Jeesus istui Jerusalemin temppelissä ”opettajien keskellä kuunnellen heitä ja kysellen heiltä.”

Jeesus siis aloitti kuuntelemisen ja kyselemisen jo nuorukaisena. Siitä, mihin se temppelissä johti, Luukas kertoo: ”Ja kaikki, jotka häntä kuulivat, ihmettelivät hänen ymmärrystänsä ja vastauksiansa.” (Luuk.2:46)

Ehkäpä myös meidän, joilla on kaksi korvaa ja vain yksi suu, olisi maltettava ottaa mallia Jeesuksesta. Jos me emme olisi niin täynnä itseämme, omaa uskoamme ja omia uskonkäsityksiämme, niin ehkäpä Jeesuksen rakkaus saisi meissä enemmän tilaa.  

Lopulta Jeesuksen suunnaton rakkaus ei mahtuisi sisällemme, vaan tulisi meistä ulos ja tavoittaisi ihmiset, joita saamme kohdata. Silloin me oppisimme kenties huudahtamaan Jeesuksesta samalla tavalla kuin Johannes Kastaja. Johanneksen evankeliumin 3. luvun jakeissa 29 ja 30 hän riemua täynnä ilmoittaa: Minun ”iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." (Joh.3:29-30 KR92).

Siunattuja ja sydämiä avaavia kysymyksiä päivääsi, rakas ystäväni!