Amerikkalainen aikakauslehti Life julkaisi neljä vuosikymmentä sitten kuvareportaasin. Sen ensimmäisessä kuvassa oli vehnäpelto, joka jatkui silmänkantamattomiin. Toisessa kuvassa näkyi peltojen keskellä oleva maatila sekä sen pihalla sinne tänne juoksevia hätääntyneitä ihmisiä. Seuraavissa kuvissa ihmisiä saapui koko ajan lisää, ja sama päämäärätön juoksentelu jatkui. Jokin asia näytti olevan pahasti vialla!
Kuvasarja jatkui. Nyt ihmiset olivat muodostaneet toisiaan kädestä pitäen valtavan ketjun, joka kulki pitkin vehnäpeltoa.
Viimeisessä kuvassa oli isä sylissään hänen vehnäpeltoon eksynyt ja sieltä kuolleena löytynyt neljävuotias poikansa. Kuvan alla olivat pojan isän sanat: ”Jos olisimme ottaneet heti toisiamme käsistä ja etsineet yhdessä, poikani eläisi vielä!”
Kuinka moni kuolematon sielu hukkuu vain siksi, että me eri tunnustuskuntiin ja seurakuntiin kuluvat kristityt emme ota toisiamme kädestä kiinni ja muodosta yhteistä pelastuksen ketjua?
Kuinka moni etsijä kääntää pettyneenä selkänsä siksi, että hän näkee meidät vain omituisena, ja riitaisana sekä omia opillisia tulkintojamme ja seurakuntiamme enemmän kuin Jeesusta korostavana joukkona?
Me kaikki puhumme herätyksestä, rukoilemme herätystä ja odotamme herätystä. Me kehittelemme yhä uusia evankeliointimenetelmiä. Me kurssitamme jäseniämme yhä uudelleen, että se suuri herätys voisi vihdoin tulla. Mutta onko sitä tullut?
Näin sanoo nyt Herra Sebaot: - Katsokaa, miten teidän on käynyt: Te kylvätte paljon mutta leikkaatte vähän. Te syötte, mutta jäätte nälkäisiksi, te juotte, mutta janonne ei sammu. Te puette vaatteet yllenne, mutta teidän ei tule lämmin. Ja palkkalaisen ansio hupenee, kuin hänellä olisi reikä kukkarossa. (Haggai 1:5-7)
Uskon, että herätys tulee vasta sitten, kun me erilaisissa hengellisissä kodeissa asuvat lakkaamme riitelemästä, syyttelemästä ja korostamasta oman joukkomme ylivertaisuutta. Se tulee, kun me kaikki Jeesukseen uskovat ja yksin häntä seuraavat avaamme sydämemme ja otamme toisiamme käsistä kiinni.