Paluu Kalajoen käräjille
Joskus tämän rakkaan luterilaisen kirkon jäsenyys hävettää. On hetkiä, jolloin tunnen surun lisäksi suurta myötähäpeää. Samaan aikaan kun monet eri tunnustuskuntiin kuuluvat seurakunnat ovat yhä rohkeammin rakentamassa keskinäistä yhteyttä, isossa kirkossa sisäinen ekumenia korvataan yhtä kovilla tuomioilla kuin Kalajoen käräjillä aikoinaan.
Vuonna 1839 maallinen oikeus määräsi Kalajoella neljälle papille kovat sakkotuomiot ja puolen vuoden viraltapanot. Tuomiokapituli oli tuolloin vapauttavan päätöksen kannalla, mutta sillä ei ollut vaikutusta asiaan. Nyt vuonna 2015 Turun tuomiokapituli jakoi viidelle papille viraltapanot ilman aikarajaa. Sakkojen määräämiseen kapitulin oikeudet eivät sentään riittäneet.
Minulla ei ole mitään naispappeja vastaan. Jos nainen, joka on vihitty papiksi, uskoo Jeesukseen ainoana tienä Jumalan luo, hän on minulle pappi sekä rakas sisar Jeesuksessa. Jos miespappi venkoilee Jeesuksen sovitustyön ja lunastuksen kanssa, leimaa neitseestäsyntymisen ja ylösnousemisen pelkiksi legendoiksi sekä julistaa parannuksenteon sijasta pelkkää Jumalan rakkautta, hän edustaa lipereistään huolimatta jotain muuta kuin Raamatun opettamaa kristinuskoa.
Kalajoella lähes 80 ihmistä oli syytettynä siitä, että he olivat lukeneet ja laulaneet yhdessä Jumalan sanaa. Tuomittavaa oli myös se, että heillä oli muutamia säästölippaita lähetystyötä varten. Satakunnan Kansan 8.4. uutinen kertoo, että vastaavia käräjiä pidetään vielä meidän aikanammekin:
Turun tuomiokapituli on määrännyt viisi pappia menettämään pappisoikeutensa luterilaisessa kirkossa.
Pappisvirkansa menettävät Markku Sumiala, Sakari Korpinen, Miika Nieminen, Anssi Simojoki ja Martti Vaahtoranta.
He toimivat Luther-säätiön perustamassa Lähetyshiippakunnassa, joka kokoaa yhteen etenkin naispappeuden vastustajia. Nyt jo eläkkeellä oleva Sumiala on toiminut pappina Porin Sakkeus-seurakunnassa.
Tuomiokapitulin mukaan Lähetyshiippakunnan papit ovat käytännössä siirtyneet toisen kirkon palvelukseen.
Aiemmin kolme suomalaista pappia on erotettu luterilaisen kirkon pappisvirasta Lähetyshiippakunnassa toimimisen vuoksi.
Minulla on ollut mahdollisuus tutustua useimpiin pappisvirkansa menettäneistä. Voin antaa heistä hyvän todistuksen Raamattuun sitoutuneina ja Jeesusta ainoana tienä Jumalan luo julistavina pappeina. Heidän opetustaan linjaa ns. klassinen kristinusko, jota koko kirkkomme vielä muutama vuosikymmen sitten edusti. Heidän ”vammansa” on pitäytyminen kirkossamme aiemmin voimassa olleeseen käsitykseen pappeudesta, joka on mahdollinen vain miehille.
Jos tuomiokapitulit ryhtyvät tutkimaan miten tarkasti papit ovat kirkon virallisen linjan takana, monilta lähtevät liperit kapitulin kaappiin. Otetaan muutama esimerkki:
Kirkon tutkimuskeskuksen ja Radio Dein tekemä tutkimus kertoo, että kaksi kolmesta evankelis-luterilaisen kirkon työntekijästä uskoo vakaasti Jeesuksen syntyneen neitseestä. Tässä joukossa papit uskovat Jeesuksen neitseestä syntymään vähemmän kuin kirkon työntekijät kokonaisuudessaan. Naispapeista Jeesuksen neitseestä syntymiseen uskoo tutkimuksen mukaan vakaasti vain joka toinen..
Vastaavia kristinuskon keskeisimpiä kysymyksiä kyseenalaistavia ”kaikki pääsevät taivaaseen”, ”helvettiä ei ole olemassa”, ”ei Jumala, joka on Rakkaus, ole voinut lähettää Poikaansa kauheaan veriseen kuolemaan”, ”Jeesus heräsi kuolleista vain symbolisesti” – käsityksiä kuulee papistonkin suusta yhä useammin. Ne horjuttavat heidän laumaansa uskon perusteita paljon vaarallisemmin kuin virkakysymys. Silti kukaan ei tuollaisten harhaoppisten käsitystensä takia menetä virkaansa edes määräajaksi.
Ymmärrän hyvin, ettei naisen pappeutta vastustavaa pappia voida valita työskentelemään naispappien työparina. Asia ei kuitenkaan vaikuta hänen kelpoisuuteensa julistajana, opettajana ja sielunhoitajana.
Papeille on yhteiskunnassa, kirkossa ja järjestökentässä tarjolla muitakin tehtäviä kuin seurakunnissa palveleminen.
Kirkolliskokous, joka avasi naisille pappeuden vuonna 1986, liitti päätökseensä ponnen, joka lupasi perinteisen virkakäsityksen kannalla oleville papeille mahdollisuuden saada virkoja ja toimia niissä omantuntonsa mukaan. Tuo kaunis ja monien silloin todeksi uskoma ponsi unohdettiin. Kaikkien osapuolten näkemyksiä kunnioittava "pastoraalinen yhteisymmärrys" vaihtui hallinnollisiksi määräyksiksi. Ne synnyttivät välillisesti Lähetyshiippakunnan, jossa palvelemisesta nyt rangaistaan ankarimman mukaan.
Kirkon sisäinen ekumenia on karahtanut kiville. Turun kapitulissa tehdyt päätökset vaikuttavat myrskyvaroitukselta kaikille niille, jotka itsepintaisesti pitävät kiinni ”isien uskosta” tai niin sanotusta ”klassisesta kristinuskosta”.
----------------------
