Sanan- ja omantunnonvapaus ovat uhattuina

Dosentti Markku Ruotsilan mielestä kehitys on kulkemassa huolestuttavaan ja suorastaan pelottavaan suuntaan.  Siksi hän soitti Helsingin Sanomien mielipidesivulla 12.12.2009 hälytyskelloa sanoja säästelemättä. Hänellä on siihen varaa ja vankat perustelut. Mies on Pohjois-Amerikan kirkkohistorian sekä Yhdysvaltain ja Ison-Britannian historian dosentti.

Presidentti Barack Obama on allekirjoittanut uuden viharikoslain, jonka sanamuodot sopivat uskonnolliseen vakaumukseen perustuvan julkisen puheen kriminalisointiin, mikäli puhe käsittelee muun muassa sodomiaa, aborttia tai samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Valmisteilla on kuulemma myös laki, joka estäisi työnantajaa suosimasta työhönotossa omaan oppiinsa uskovia ja sen mukaan eläviä työnhakijoita.

Vastaavaa kehitystä löytyy myös Atlantin tältä puolelta. Ruotsissa on asetettu pappeja syytteeseen viharikoksesta, kun he ovat uskaltaneet sanoa homoseksuaalisia suhteita synniksi. Ranskassa musliminaisilta kielletään hunnut, Sveitsissä minareetit ja Euroopan unionissa krusifiksit koulujen seiniltä.

Markku Ruotsila nostaa kirjoituksessaan esille runsaasti esimerkkejä, jotka eivät lupaa hyvää niille, jotka haluavat pitää Raamatun sanasta kiinni ja pyrkivät tottelemaan omantuntonsa ääntä. Hän näkee ongelmana muun muassa sen, että EU:n parlamentti on hyväksynyt direktiivin, joka kriminalisoi julkisilla paikoilla kaiken ”uhkaavan, vihamielisen, alentavan, nöyryyttävän ja loukkaavan” puheen. Noin ympäri pyöreää sanontaa voidaan käyttää lähes minkä tahansa mielipiteen kriminalisointiin, sillä sanottiinpa mistä tahansa mitä tahansa, niin aina joku voi kokea tulleensa loukatuksi.

Tällaisen kehityksen takana on Markku Ruotsilan mukaan rawlsilainen liberalismifilosofia, joka haluaa puhdistaa julkiset tilat kaikesta kiistanalaisesta, jollaiseksi esimerkiksi uskontoihin ja uskoon liittyvät kysymykset luokitellaan. 

Ei tarvitse kovin paljoa muistiaan kaivella, kun lähimenneisyydestä nousee mieleen asioita, joissa tämänkaltainen liberalismi eli vapaamielisyys on osoittautunut yhtä sallivaksi kuin pakkopaita.

Audin johtajan naisiin liittyvistä kommenteista voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta julkinen lynkkaus, jonka mies sai osakseen ilman että olisi syyllistynyt mihinkään rikolliseen, oli lievästi sanottuna kohtuuton. Jos joku nainen olisi töksäyttänyt miehistä vastaavat mauttomuudet, asiasta ei taatusti olisi noussut vähintäkään hälyä.

Kun Teemu Laajasalo asiasta ennalta esimiestensä kanssa sovittuaan avasi Agricolan kirkossa naispappeuteen kielteisesti suhtautuville järjestöille mahdollisuuden messujen toimittamiselle, tyrmäys tuli salamaa nopeammin juuri sieltä, mistä olisi odottanut edistyksellisyyttä ja ennakkoluulotonta uusien avausten etsimistä. Eikä asiaa auttanut lainkaan se, että Teemu Laajasalo totesi joka käänteessä, että hän on kyseisten järjestöjen kanssa jyrkästi eri mieltä virkakysymyksestä, mutta haluaa yhtä ehdottomasti puolustaa niiden oikeutta olla sitä mieltä kirkon sisällä. Uusi avaus, joka olisi voinut löytää kirkolle uusia polkuja ulos virkakysymyksen ja muiden vastaavien opillisten umpikujien viidakosta, jäi joidenkin ”liberaalisuuden” takia näin testaamatta.

Liberalismi, joka sallii kaiken niin kauan, kuin muut ovat sen kanssa samaa mieltä, ei ole vain harhauttavaa ja vastenmielistä. Kuten Markku Reunanenkin toteaa, tällainen liberalismi on vaarallista. Se on lampaan turkkiin verhoutunut susi, joka on valmis raatelemaan kaiken, mikä on ”uhkaavaa, vihamielistä, alentavaa, nöyryyttävää tai loukkaavaa”. Samalla se tietysti pidättää itselleen yksinoikeuden määritellä, milloin tuollainen kammottava rikos ihmisyyttä, ihmiskuntaa ja uudeksi uskonnoksi korotettua humanismia kohtaan on tapahtunut.