Seurakuntauudistusta DDR:n menetelmin
Kommunistisessa DDR:ssä haluttiin hillitä seurakuntien kasvua. Pappeja kierrätettiin ahkerasti seurakuntien kesken, jolloin paimenet ja lampaat eivät kunnolla oppineet tuntemaan toisiaan. Näin tukahdutettiin valtion pelkäämää yhteisöllisyyden syntymistä. Nyt tämä sama malli on luiskahtamassa suomalaisiin seurakuntiin.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntarakenne on ollut viime vuodet voimakkaassa muutoksessa. Seurakuntien määrä on vähentynyt ja seurakuntakoko on kasvanut. Kuntauudistusten myötä myös seurakuntia on liitetty samassa tahdissa isommiksi kokonaisuuksiksi. Kirkkolain mukaan saman kunnan alueella toimivien seurakuntien on joko liityttävä yhteen tai muodostettava seurakuntayhtymä.
Kun jopa kymmenen seurakuntaa liitetään yhdeksi suureksi seurakunnaksi, ratkaisu on hallinnollisesti selkeä. Seurakunnan toiminnan ja jäsenten kohtaamisen kannalta tuloksena saattaa kuitenkin olla suuria ongelmia. Uuden suuren seurakunnan reunoille jää usein vanhoja, kenties vuosisatoja itsenäisinä toimineita seurakuntia, jotka ovat liitoksessa menettäneet itsenäisyytensä, nimensä ja identiteettinsä.
Toiminnan keskittyessä uuden suurseurakunnan keskukseen ja taajamiin, liitettyä seurakuntaa uhkaa entisen Itä-Saksan eli DDR:n seurakuntien kohtaloakin karumpi kehitys. Palvelujen keskittyessä suuren seurakunnan ytimeen syrjäkulmille riittää vain pappien satunnaisia vierailuja. Kun vierauden tuntu vähentää tilaisuuksissa kävijöiden määrää, suurseurakunnan päättävissä elimissä voidaan pian tehdä päätös tällaisen marginaalisen ja sellaisena suhteettoman kalliin toiminnan vähentämisestä tai kokonaan lopettamisesta. Paikallisia jumalanpalveluksia järjestetään epäsäännöllisesti ja harvenevassa tahdissa. Kirkkoja jätetään kylmilleen. Paikallisen toiminnan ja palvelujen hiipumisen kierre on valmis.
Seurakuntaliitokset eivät ole merkittävästi vaikuttaneet seurakuntien taloustilanteeseen selviää Vesa Keson ja Jarmo Vakkurin erittäin mielenkiintoisesta ja samalla mm. liitosten vaikutusta tilaisuuksien kävijämääriin . Onko seurakuntaliitoksissa siis kyseessä loppujen lopuksi uusi esimerkki keisarin olemattomista vaatteista? Sen jätän muiden ja muussa yhteydessä pohdittavaksi.
Yhteisöllisyys elämän ylläpitäjänä
Elävät kylät ja pitäjät ovat aina olleet yhteisöjä. Pelkästä nukkumalähiöstä on työlästä saada kyläyhteisöä, mutta maaseudulla, missä koko elämä soljuu yhdessä toimien, yhteisöllisyys syntyy itsestään. Siellä se on jopa arkisissa asioissa selviytymisen ehto. Seurakuntaliitoksissa tätä asiaa on pyritty hyödyntämään muodostamalla kappeliseurakuntia.
Näin kappeliseurakuntaa kuvataan .
”Kappeliseurakunnat ovat seurakuntien alueellisia jumalanpalvelusyhteisöjä, joilla on oma pappi. Lisäksi kappeliseurakunnalla on aina käytössään kirkko, kappeli tai muu oma toimitila. Uusia kappeliseurakuntia muodostuu tavallisesti seurakuntien yhdistymisten myötä.”
Harri Palmun Kirkon tutkimuskeskukselle vuonna todetaan:
”Seurakuntaliitosten tavoitteiden toteutumista ja myönteisiä vaikutuksia parhaiten selittäneet tekijät, töidenorganisointi ja ristiriitojen avoimet käsittelytavat, olivat kappeliseurakunnissa ja niiden pääseurakunnissasekä luottamushenkilöjohdon että henkilöstön edustajien mukaan huomattavasti paremmalla tolalla kuinyleensä rakennemuutosseurakunnissa.”
Tässä pitäisi olla paljon ajattelemisen aihetta niille, jotka rakentelevat suurseurakuntia keskittäen kaiken hallinnon ja sen myötä pitkälle myös työntekijät ja toiminnan yhteen paikkaan. Hallinnollisesti selkeällä ja helposti johdettavalla mallilla ollaan unohtamassa, että seurakunta elää ja toimii yhteisönä. Se voi toki toimia myös useammissa ihmisen kokoisissa paikallisissa yhteisöissä.
Otan tähän vielä yhden lainauksen Harri Palmun kyselytutkimuksen tuloksista:
”Parhaimman ja yhdenmukaisimman arvion sai väittämä kappeliseurakunta toteuttaa hyvin seurakunnan perustehtävää. Sen sijaan valtaosa (86 %) henkilöstöstä totesi, ettei oma suhde seurakuntaan ollut muuttunut mitenkään kappeliseurakunnan perustamisen jälkeen.”
Viimeinen lause on mielenkiintoinen. Äkkiä katsoen voisi ajatella, että jos jäsenille on sama, elävätkö he kappeliseurakunnan alueella vain jonkun suurseurakunnan laitamilla Jos näin on niin miksi tehdä numeroa koko asiasta! Mutta ennen kuin hallinnon ja talouden nimiin vannovat alkavat paukutella äänekkäästi henkseleitään, nostan esille vielä yhden näkökulman.
Karuja tilastoja
Luterilaiseen kirkkoon kuuluu tällä hetkellä noin 78 % suomalaisista. Kirkon omien tilastojen mukaan sunnuntain päiväjumalanpalvelukseen eli messuun osallistuu vaihdellen keskimäärin noin 1,7% väestä. Esimerkiksi Espoossa luku on vain 1% väestöstä. Muiden jumalanpalvelusten ja erikoismessujen osuus on keskimäärin noin 1,3%. Päiväjumalanpalveluksissa käy keskimäärin 83 henkeä ja muissa jumalanpalveluksissa 97 henkeä (tilasto vuodelta 2010).
Harri Palmun tutkimuksen tuloksia ja kirkon tilastoja voinee siis tulkita yhdessä näin:
Suurinta osaa seurakuntien jäsenistä ei kiinnosta, onko kyseessä suurseurakunta, seurakuntayhtymä tai kappeliseurakunta. Suurimmalle osalle riittää, että seurakunta hoitaa toimitukset kasteineen, rippikouluineen, vihkimiseen ja hautaamisineen. Näiden lisäksi tärkeitä tuntuvat olevan lähinnä diakonia sekä joululaulutilaisuudet ja joulukirkko. Kaikki muu jää useimmille perin etäiseksi ja yhdentekeväksi.
Tätä taustaa vasten kirkon kannattaa kuunnella herkällä korvalla niitä, jotka puhuvat lämmöllä omasta kotiseurakunnastaan ja haluavat olla mukana sen tilaisuuksissa ja toiminnassa. Jos heidän jumalanpalvelusyhteisönsä, vanhustenpiirinsä, ompeluseuransa ja hengelliset tilaisuutensa ajetaan talouden nimissä alas, kirkon tilastoissa tullaan jatkossa näkemään entistä karumpia lukuja.
Eivätkä tilastot ole pahinta. Onnettominta on, se, että niin toimiessaan seurakunta hylkää varsinaisen tehtävänsä. Uudessa testamentissa seurakunta on kristittyjen muodostama yhteisö. Sanan seurakunnan kreikankielinen ekklēsia tarkoittaa kokoon kutsuttua kokousta, kansankokousta. Talouden, hallinnon ja kiviseinien kanssa sillä ei ole kovin paljoa tekemistä.
PS.
Seurakuntien koon kasvu ja siitä johtuva "omien pappien" muuttuminen vieraileviksi virkapapeiksi ei ole ainoa yhteisöllisyyttä nykyisessä kehityksessa murentava asia. Tässä pari muuta sellaista asiaa:
Seurakunnan työntekijöiden lisääntyneet suuret ja pienet työkokoukset, työalakokoukset, teologien kokoukset, tiimien kokoukset jne. vievät valtavasti aikaa, joka on pois seurakuntalaisten kohtaamiselta. Byrokratian ja hallinnon kasvun takia monet papit seurustelevat enemmän toisten työntekijöiden ja tietokoneiden kanssa kuin ovat henkilökohtaisesti yhteydessä seurakuntalaisiiinsa. Eräs kirkkoherra vitsailikin jo jättävänsä pappisliiton ja liittyvänsä paperityöntekijöiden liittoon.
Ennen papit asuivat seurakuntiensa alueella ja tulivat siten tutuiksi myös työn ulkopuolella. Nyt asutaan matkojen päässä ja erotetaan tarkoin työaika muusta elämästä.
