“Me taistelemme rannoilla. Me taistelemme maahanlaskupaikoissa. Me taistelemme pelloilla, kaduilla ja kukkuloilla”, jyrisi Winston Churchill puheessaan, kun kansa pelkäsi Saksan armeijan tekevän maihinnousun Englannin etelärannikolle.
Churchillin kuuluisa lause on tuonut mieleeni ne monet taistelut, joita kristittynä joutuu käymään läpi. Yksikään Jeesuksen seuraaja ei voi niiltä välttyä, vaikka hän pakenisi kiusauksia luostareihin tai erämaiden luoliin.
Vaativin ja haastavin taistelukenttä on sisällämme. Kovimmat taistelut me joudumme käymään omassa sydämessämme ja syntisen mielemme kanssa. Usein ne ovat niin ankaria, että me pyrimme siirtämään taistelukentän ulkopuolellemme. Tuntuu helpommalta taistella maailmaa, syntisiä ihmisiä ja jopa eri tavoin uskoaan eläviä kristittyjä vastaan kuin omien heikkouksiemme kanssa.
Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntisiä ihmisiä, joita pimeyden voimat ovat raastamassa, eksyttämässä ja viemässä ikuiseen perikatoon. Näiden henkivaltojen ja voimien riepottelemien lähimmäistemme pelastamiseksi meidän ensin käytävä taistelu omassa sydämessämme.
Meidän on lopetettava erilaisista hengellisistä perinteistä kasvavien hyttysten siivilöinti. Meidän on luovuttava omien ja seurakuntiemme hellimien opillisten maljojen ulkokuorien kiillottamisesta, ja rohjettava katsoa, mitä maljojemme ja sydäntemme sisäpuolelta löytyy. (Matt.23:23-25)
Vasta sen jälkeen, kun me ymmärrämme olevan saman Jeesuksen lunastamia syntisiä ja hänelle yhtä rakkaita, me voimme yhdessä yli seurakunta- ja kirkkokuntarajojen ja Herramme esimerkkiä seuraten nousta todistamaan hänestä, joka yksin voi ihmisen pimeyden kidasta vapauttaa ja pelastaa.
”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” (Luuk.4:18-19)