Täydellinen vai ainoastaan kyllin hyvä?
Muistan ajan, jolloin lääkärikirjojen tutkiminen sai lukijan tunnistamaan itsestään uusia pelottavia sairauksia. Nyt meillä on lääkärikirjojen ja suurten tietosanakirjasarjojen sijasta netti. Se osaa kertoa kaiken mm. lasten kasvatuksesta. Monelle isälle ja äidille on vain asiantuntijoiden neuvoja tutkiessa käynyt kuin muinaiselle lääkärikirjojen lukijalle: mitä enemmän tutkii, sitä syyllisemmältä olo on alkanut tuntua.
Seikkailin hyvän tovin iltapäivälehtien ja televisiokanavien sivuilla, joilla käsitellään perhettä, kasvatusta ja lapsia. Vastaan tulvi valtava määrä lasten vanhemmille suunnattua opastusta, neuvontaa, varoittelua ja peiteltyä syyllistämistä. Näytti siltä, että lasten kasvattaminen on sellaista vaarojen, karikoiden ja virheiden välttelyä, että tavallinen kuolevainen voi siinä vain epäonnistua.
Eräässä jutussa psykologi kertoi Ylelle, että kotikasvatus on retuperällä, siksi lapsista tulee heikkoja, mikä heijastuu heidän vanhuusvuosiinsa saakka. Aikuiset eivät halua asettua vastarintaan lapsen kanssa. Tämän seurauksena lapselta häviää vahvaksi ihmiseksi kehittyminen ja lapsista tulee heikkoja. Niinpä lapsilla kuuluu olla suorituspaineita, joiden mukana stressinsietokyky kehittyy. Sietokyvyn puutteesta seuraa esimerkiksi väsymystä, voimattomuutta ja elämänhaluttomuutta.
Suoraa ja kohti käyvää puhetta, jonka edessä useimmat meistä vanhemmista voivat vain häveten painaa päänsä alas.
Entä kuka päättää perheessä? Onko kyse neuvottelusta, suostuttelusta vai hivuttamisesta? Hyvän esimerkin tästä tarjoaa lasten nukkumaan menemisen ajankohdasta päättäminen. Asiasta on tarjolla jopa kansainvälistä tutkimustietoa:
Brittivanhemmat lahjovat muita useammin lapsensa nukkumaan. Heistä 33 prosenttia pitää lahjontaa tehokkaimpana tapana jälkikasvun nukuttamiseksi. Lahjontakeinoina käytetään muun muassa lupauksia, että lapset saavat valvoa viikonloppuna pidempään sekä herkuilla maanittelua.
Brasilialaiset lapset ovat kyselyn perusteella parhaita neuvottelijoita: yli puolet kyselyyn vastanneista brasilialaisvanhemmista kertoi lasten saavan tahtonsa läpi iltaisin neuvottelemalla. Heidän useimmiten käyttämänsä taktiikka oli maanitella vielä viittä minuuttia illan riennoissa.
Entä täällä Suomessa? Sitä monia muita maita käsitellyt tutkimus ei kertonut, mutta jälleen oletan monien vanhempien tuntevan piston sydämessään.
Lasten käytöshäiriöt ovat lisääntymässä, totesi toisessa jutussa TYKS:n lastenpsykiatrian poliklinikan apulaisylilääkärinä työskentelevä Lastenpsykiatrian asiantuntija, jonka mielestä levottomuus on todennäköisesti yleisin lasten psyykkisen häiriökehitykseen. Syyt ja syyllisetkin jutussa kerrottiin. Ne löytyvät usein kotoa ja ongelmat kehittyvät jo varhaislapsuudessa.
Useissa kirjoituksissa käsiteltiin lasten television, videoiden, tietokoneiden, tablettien ja älypuhelimien parissa käyttämää aikaa. Kerrottiin myös, että moni vanhempi rajoittaakin lasten ruutuaikaa - mutta käyttää itse mediaa holtittomasti. Ruutuaikaohjeet olisivat ehdottomasti tarpeen myös pienten lasten vanhemmille, asiantuntija totesi. Millaiset pisteet itse kukin tässä kohdassa sai?
Kyllin hyvä riittää
Vastaavia esimerkkejä riittäisi listattavaksi vaikka miten paljon. Koska uskon jo edellä mainittujen suunnanneen syyttävän sormen useimpien vanhempien – ja miksei myös isovanhempien – suuntaan, otan tähän loppuun Hyvän Sanoman, kasvatuksen evankeliumin, absoluution eli synninpäästön. Sen löysin Iltalehden sivuilta monien tyystin toisenlaisten kasvatusjuttujen joukosta:
Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa toteaa, että kun vanhemman omatunto hälyttää ja hän epäilee terveesti itseään, omia motiivejaan ja laiminlyöntejään, asiat lienevät kuitenkin hyvällä tolalla.
- Jokaisessa meissä on hiukan narsistia, mutta aitoa narsistia kuvaa parhaiten oiretiedostamattomuus, Viljamaa korostaa.
Hän muistuttaa, ettei täydellistä vanhempaa olekaan.
- Riittää, että on kyllin hyvä, mikä nykyään on entistä vaikeampaa. Pitäisi tietää lapsen ja nuoren asioista, pitäisi tietää, kenen kanssa hän viettää aikaansa, millä sivustolla vaikuttaa netissä, kenelle hän soittaa puhelimella ja kenen kanssa illat hengailee.
Riittävän hyvä vanhempi viettää Viljamaan mukaan säännöllisesti aikaa lapsensa ja nuorensa kanssa, huoltaa ja hoitaa, kuuntelee, tukee ja lohduttaa.
- Kun vanhempi laiminlyö lasta tai nuorta keskittyen vain ja ainoastaan omaan elämäänsä, vähättelee, alistaa ja nöyryyttää, hän ei ole tarpeeksi hyvä, Viljamaa linjaa.
(http://www.iltalehti.fi/perhe/2015103020583732_pr.shtml)
Suurin niistä on rakkaus
En malta ottamatta esille toistakin helmeä, jonka edellä mainituilta sivuilta löysin. Eräässä jutussa todettiin, että onnistunut kasvatus perustuu itse asiassa kahteen asiaan: 1) Lapselle on ilmaistava usein sanoin ja teoin, että häntä rakastetaan. 2) Lapsen on voitava tuntea olevansa tärkeä, arvokas ja ainutlaatuinen olento, joka tuottaa vanhemmilleen iloa.
Raamatussa asia ilmaistaan useammassakin kohdassa. Tässä kaksi:
”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1.Kor.13:13)
”Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.” (Sefanja 3:17)
