Usko kasvaa paineiden keskellä

Kristinuskon sisälle on muodostunut kaksi toisistaan loittonevaa leiriä. Osa yrittää padota jäsenkatoa jättämällä yliluonnolliset asiat vähemmälle huomiolle ja sopeuttamalla opetustaan yhteiskunnan arvoihin ja yleiseen mielipiteeseen. Toiset pitävät kiinni Raamatun sanasta Jumalan pyhänä ilmoituksena ja korostavat Jeesusta ainoana tienä Jumalan luo.

Uskonto on ajamassa koko maailmaa kahteen toisistaan selvästi eroavaan ryhmään. Maailma on samaan aikaan muuttumassa vähemmän uskonnolliseksi ja enemmän uskonnolliseksi.

Nykyään yhä useampi on sitä mieltä, että uskonnot ovat keskenään tasavertaisia. Heidän mielestä ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa uskontoa. Tällaisen ajattelun seurauksena kirkoista eroaminen nopeutuu ja jopa kirkkoon kuuluvien vanhempien lapset jäävät kastamatta.  

Samaan aikaan uskonnollisuuden kasvu maailmassa on nyt nopeampaa kuin koskaan aikaisemmin. Islamin laajeneminen on suorastaan räjähdysmäisen nopeaa.  Myös kristinuskoa tunnustavien määrä kasvaa nopeasti varsinkin Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.  

Kolme edellä kuvattua jakolinjaa ovat läpi vuosisatojen olleet olemassa. Uutta on se, että eri tahoilta tulevat paineet henkilökohtaisen kannan valitsemiseen ja ilmaisemiseen ovat lisääntyneet.  Tällaisessa vuohiin ja lampaisiin erottelussa ovat ahkeroineet  erityisesti ateistit ja kirkon kevättä kuuluttavat liberaalit.

Paineet eivät välttämättä ole pahaksi. Alkuseurakunta kasvoi nopeasti paineiden keskellä ja paljolti juuri niiden takia. Kiinassa, missä kotikirkkoja vainotaan ankarasti, kristittyjen määrä kasvaa nopeammin kuin missään muualla. Intiassa ja Afrikassa, missä kristittyjä murhataan, heidän kotejaan tuhotaan ja kirkkojaan poltetaan, seurakunnat kasvavat. Lisäksi ne varustavat lähetystyöntekijöitä viemään evankeliumia maallistuneeseen Eurooppaan.

Paineiden keskellä, olivatpa ne fyysisiä tai henkisiä, hakeudutaan yhteen, rukoillaan yhdessä ja rohkaistaan toinen toista. Vain paineiden keskellä syntyy ”talvisodan henki”, sellainen yhteisöllisyys, joka meiltä on hukassa.

Kiinalaisen seurakunnan opettajan herra Chengin sanat (Jukka Norvannon kirja ”Vainottu” s. 117) antavat meille paljon ajattelemisen aihetta:

”Jokainen Jeesukseen uskova elää todeksi Ilmestyskirjaa, olemme osa kärsivää seurakuntaa. Minne päin tahansa tässä maailmassa menemmekin, joudumme väärän profeetan juonien tai pedon painostuksen vuoksi kiusaukseen ryhtyä palvomaan vääriä jumalia. Tämä on ilmestyskirjamaista todellisuutta. Me palvomme sitä, mihin suuntaamme tarmomme. Ainoa ero meidän ja teidän välillä on siinä, että täällä Kiinassa vaino sai karkeat muodot, joten meidän oli helppo nähdä, mistä oli kysymys. Teidän elämässänne vaino tapahtuu niin hienovaraisesti, ettette te näe sitä lainkaan. Siksi teidän on ymmärrettävä, että te tarvitsette meidän uskoamme löytääksenne omanne.”

Vapahtajamme Jeesuksen julistuksessa ei ollut harmaita alueita eikä hän tehnyt vallanpitäjien tai uskonnollisten johtajien kanssa kompromisseja: ”Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan; ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa.” (Matt.12:30).

Samanlaista rohkeutta ja ehdottomuutta Jeesus odotti ja edelleen odottaa seuraajiltaan. Sanan suolassa oli vahva maku. Se kirveli, mutta myös puhdisti ja säilytti elämää aina iankaikkisuuteen saakka.

Seurakunta julisti mistään tinkimättä ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Jeesusta Kristusta sekä syntien sovitukseen perustuvaa armon evankeliumia ja parannuksentekoa.

Kristittyjen muista poikkeava puhtauteen, keskinäiseen rakkauteen ja lähimmäisten auttamiseen perustuva ulkoinen elämä saivat ihmiset vainoista huolimatta kääntymään kristityiksi.

Julistus keskittyi evankeliumin julistamiseen eikä maailman ja vallanpitäjien moittimiseen tai mielenosoituksiin yhteiskunnan tapojen turmeluksen takia. Ankarat ja suorasukaiset tuomion sanat, jotka löytyvät Paavalin kirjeistä, on suunnattu perustettujen kristillisten seurakuntien jäsenille, ei suinkaan maailman lapsille ja pakanoille. Heitä varten oli ja yhä on evankeliumi.

Maailmassa, missä uskonnot ovat yhä jyrkemmin jakamassa ihmisiä keskenään kilpaileviin leireihin, meidän tehtävämme on noudattaa Jeesuksen ohjetta.  On pysyttävä tiiviisti Hänen kanssaan, on osallistuttava Pyhän Hengen kypsyttämän sadon kokoamiseen ja vältettävä Jeesukseen Vapahtajanaan uskovien kristittyjen hajottamista keskenään kiisteleviin joukkoihin.

------------

Teksti perustuu Hengen uudistuksen jäsenlehteen Kädenojennukseen 1/2012 kirjoittamaani pääkirjoitukseen