Isoisä makasi lounaan jälkeen kamarissa päivänokosilla. Hän kuorsasi suu hieman raollaan ja isot viikset kuorsauksen tahdissa täristen. Kun hän heräsi päiväunilta, hänen ensimmäiset sanansa olivat: ”Tässä huoneessa haisee!”
Isoisä nousi ylös ja lähti liikkeelle havaitakseen, että myös muissa huoneissa oli sama kummallinen haju. Viimein hän avasi ulko-oven ja meni pihalle saadakseen raitista ilmaa. Haju tuntui myös ulkona. Hänen päiväuniensa aikana koko maailma oli saman kummallisen hajun!
Isoisä tarkasti myös saunan ja liiterin. Sama kamala haju oli levinnyt myös niihin. Pirtille palatessaan hän kuuli nurkan takaa naurun tirskuntaa. Sieltä löytyivät outoon hajuun syylliset.
Isoisän ollessa päivänokosilla hänen kaksi pojanpoikaansa olivat keksineet kepposen. Hän olivat sivelleet sikeästi nukkuneen isoisän viiksiä varovaisesti vanhalla ja pahalle haisevalla juustonpalalla.
Monelle on elämässä käynyt kuin isoisälle. Jo lapsuudessa ”viiksiimme” sivellään huomaamatta asioita, joita kuljetamme kaikkialla mukanamme. Joskus tuo salaperäinen ja sitkeästi pysyvä haju voi olla epäluuloisuutta toisten seurakuntien ja kirkkokuntien kristittyjä kohtaan. Joskus se voi merkitä rasistista suhtautumista maahanmuuttajiin tai romaneihin. Joillekin se voi olla pelkoa kaikkia koiria kohtaan tai alemmuuden tunne tai tarve peittää omat pelot rehvakkaalla käyttäytymisellä.
Olipa tuo muiden ”viiksiimme” sivelemä haju mikä tahansa, niin sitä me sitten haistelemme, menimmepä minne tahansa. Sen mukaan suhtaudumme muihin, toimimme ja käyttäydymme.
Meidän ”hajuaistimme” voi jopa kehittyä niin tarkaksi, että me suorastaan keskitymme etsimään omasta turvallisesta hajustamme poikkeavia ja siksi epäilyttäviä tuoksuja. Kun sellaiseen kohtaamme, suhtaudumme oudon tuoksun kantajaan varauksellisesti tai suorastaan vihamielisesti.
Todennäköisesti Jeesuksella oli tuon ajan juutalaismiesten tavoin kokoparta. Raamatussa tosin ei kerrota sen enempää hänen parrastaan kuin viiksistäkään. Mutta yhdestä asiasta me voimme kuitenkin olla varmoja. Jeesuksella ei ollut ennakkoluulojen, pelkojen, häpeilyn tai ylemmyydentunteen hajua, joka olisi vaikuttanut hänen tapaansa suhtautua ihmisiin.
Jeesus tapasi monenlaisia ihmisiä. Suuri osa heistä oli sellaisia, joita fariseukset ja hengelliset johtajat halveksivat ja karttoivat. Jeesukselle, joka oli vapaa ennakkoluuloista, myös nuo hyljityt ihmiset olivat rakkaita lähimmäisiä. Myös heidän puolesta Jeesus oli valmis kuolemaan ristillä.
Millä me voisimme saada ”hajun pois viiksistämme”? Miten oppisimme näkemään Jeesuksen lailla kaikki kohtaamamme ihmiset arvokkaina ja rakastettavina?
Uskon, että siihen on yksi ainoa keino. Eikä se ole amerikkalainen kymmenen kohdan menetelmä, jolla yritämme kehittää itseämme ihmissuhdetaidoissa.
Todellinen muutos voi tapahtua vain näkemällä jokainen kohtaamamme ihminen Jeesuksen verellään lunastamana ja siksi taivaalliselle Isällemme äärettömän kalliina ja rakkaana. Vain siten me voimme vapautua ennakkoasenteista, epäluuloista ja muiden tuomitsemisesta omien ”haisevien viiksiemme” tähden.
Jeesuksen ansiosta meille on tarjolla armon ilmanraikastetta. Leonard Typpö kirjoittaa siitä virressä 105. Sen neljännessä säkeistössä sanotaan:
Armon Henki täyttää mielet
murheelliset ilolla.
Rauhan tyven, puhdas ilma
Jeesuksesta virtailee.
Epäilysten alta nousee
köyhä sielu kiittämään.
Ikävöitsen täältä päästä
kotimaahan ikuiseen.