Villihanhien opetus

Syksy oli tullut. Hanhien upea muodostelma lensi taivaan sinessä kohti etelää. Ihmiset katselivat ihaillen ja hieman haikeina korkealla lentäviä lintuja. Kesä oli ohi ja talvi pakkasineen, lyhyine päivineen ja lumipyryineen oli tulossa.

Myös ylhäällä hanhien muodostelmassa oltiin silmä tarkkana. Suunnistaessaan linnut seurasivat alla vaihtuvaa maisemaa taloineen, teineen ja puutarhoineen. Äkkiä eräs nuorista villihanhista havaitsi alapuolella maatilan, jonka karjapihalla oli lauma kesyjä hanhia. Ne tepastelivat suuressa aitauksessa, seurustelivat iloisesti keskenään ja söivät isosta kaukalosta, jonka maatilan isäntä täytti joka päivä.

Nuori villihanhi oli innoissaan näkemästään. ”Olisi varmasti upeaa saada elää noin turvattua ja yltäkylläistä elämää”, se ajatteli. ”Ei tarvitsisi etsiä ruokaansa, lentää vaivalloisia muuttomatkoja ja pelätä petoeläimiä. Mitäpä jos kokeilisin edes pienen hetken tuollaista hanhen elämää? Voinhan muutaman kuukauden päästä liittyä takaisin villihanhien mukaan, kun ne palaavat etelästä,” se pohdiskeli mielessään.

Nuori villihanhi irrottautui muodostelmasta, laskeutui alas ja liittyi maatilan hanhilaumaan. Se ryhtyi matkimaan kesyjä hanhia. Se vaelteli laumassa ympäriinsä, kertoi muille huimista seikkailuistaan ja söi kupunsa täyteen tarjolla olevia herkkuja.

Kuukaudet kuluivat nopeasti. Eräänä päivänä villihanhi näki taivaalla etelästä palaavien hanhien muodostelman.

”Jo oli aikakin!” sanoi nuori villihanhi, joka oli jo kyllästynyt ahtaaseen tarhaan, alituiseen tungokseen, mutaiseen pihamaahan ja kesyihin hanhiin, jotka olivat sen ainoat seuralaiset.

”On tullut aika lähteä,” nuori hanhi totesi päättäväisesti. Se räpytteli hurjasti siipiään, otti muutaman juoksuaskeleen, mutta ei päässyt lentoon. Se sai siipiensä alle vain sen verran ilmaan, että törmäsi hanhitarhan verkkoaitaan. Tarhan helppo elämä oli vienyt sen voimat ja runsaat tarjoilut tehneet siitä liian raskaan.

”Olipa nolo juttu”, tuumasi villihanhi. ””No, eipä hätää. Liityn villihanhien seuraan, kun ne taas lentävät tästä yli matkalla etelään”, se lohdutti itseään.

Joka syksy ja kevät nuori villihanhi yritti nousta siivilleen ja palata muiden villihanhien joukkoon. Kerta kerralta se onnistui huonommin ja huonommin. Viimein tuli hetki, jolloin se tuskin kiinnitti enää edes huomiota yli lentäviin villihanhiin. Siitä oli tullut yksi maatilan kesyistä hanhista.

Jeesuksen opetuslapset olivat villihanhia. Mestariaan seuratessaan he joutuivat vaeltamaan uuvuttavia matkoja läpi kylien ja asumattomien seutujen ilman varmaa tietoa siitä, mistä he saisivat seuraavan yösijan ja aterian. Ei olisi ihme, vaikka heidän mieleensä olisi jonkun rankan retken jälkeen noussut haikea muisto siitä, miten vakaata ja helppoa heidän arkinen elämänsä oli ollut kotikylässä, ennen kuin Jeesus kutsui heidät seuraajikseen.

Ensimmäisiä nimiä, jolla Jeesuksen seuraajat tunnettiin, oli ”Sen tien kulkijat”. Kristityn vaellusta läpi maallisen elämän on kuvattu matkana. Jeesuksen maailmanlaajuinen seurakunta on matkalla oleva seurakunta. Se on kuin taivaalla lentävien lintujen muodostelma, joka yhdessä ja toinen toistaa tukien on matkalla kohti yhteistä päämäärää.

Nuori villihanhi halusi jättäytyä muiden joukosta vain vilkaistakseen, millaista elämä maalaistalon hanhitarhassa oli. Se uskoi voivansa milloin tahansa palata takaisin muiden joukkoon. Se ei kuitenkaan onnistunut.

Synti on kuin houkutteleva hanhitarha, missä elämä näyttää olevan helppoa ja mukavaa. Hauskaa seuraa on runsaasti. Monenlaista viihdettä ja kaikenlaisia herkkuja on tarjolla loputtomasti. Todellisuudessa kauneinkin synnin tarha, näyttipä se miten viattomalta tahansa, on ansa, joka sitoo, vie mukanaan ja tekee uteliaasta vierailijasta vähitellen siellä elävien kaltaisen.

Heprealaiskirjeen 12. luvun jakeissa 1 ja 2 on varoituksen sanat Jeesuksen omille villihanhille:

”Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään.” (Hepr.12:1-2)

Vaikka meillä ei Jeesuksen villihanhina ja ”sen tien kulkijoina” ole tässä maailmassa pysyvää kotia, niin Jumala on luvannut meille jotain paljon parempaa. Olemmehan me kalliisti lunastettuja Jumalan lapsia ja taivaan Kuninkaan perillisiä.

Siunausta päivääsi, ystäväni!