Itkevä äiti oli tullut tapaamaan Napoleonia. Silmät kyyneleissä hän anoi armahdusta pojalleen, joka oli sotilaana palvellessaan syyllistynyt vakaviin rikkomuksiin ja saanut kuolemantuomion.
Keisari kuunteli naisen asian. Sitten hän vastasi, että nuori mies oli syyllistynyt jo kahdesti sellaiseen rikokseen, josta lain ja oikeuden mukainen tuomio saattoi olla vain kuolemantuomio.
”Mutta minä en pyydäkään teiltä oikeudenmukaisuutta. Minä pyydän ja anon armahdusta”, äiti vastasi.
”Hyvä rouva, teidän poikanne ei ansaitse armahdusta”, Napoleon vastasi kylmästi.
”Arvoisa keisari”, äiti sanoi itkien. ”Ei kyse olisikaan armahduksesta, jos hän ansaitsisi sen. Mutta armoa minä olen tullut poikani puolesta pyytämään!”
”Hyvä on”, sanoi Napoleon. ”Siinä tapauksessa minä armahdan teidän poikanne.” Ja hän armahti kuolemaantuomitun sotilaan.
-----------
Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Hän tuntee meidät ja tietää meidän alkumme, muistaa, että olemme maan tomua. (Psalmi 103:13-14)
(387)