”Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho”

Liukastuin joulukuun puolivälissä omalla pihallamme jäätiköllä. Vasemman jalan reisiluuni katkesi. Kipu oli sanoin kuvaamaton. Ambulanssi vei minut sairaalaan. Taitavat kirurgit liittivät eri suuntiin törröttävät luunosat pitkällä metallipuikolla yhteen. Leikkauksen jälkeen edessäni oli kuuden viikon toipumisjakso terveyskeskuksen sairaalan vuodeosastolla. 

Osasto kolmosella, oli lähinnä vain hyvin iäkkäitä vanhuksia. Heistä pidettiin erinomaisen hyvää huolta. Monia vaivasivat muistisairaudet. He elivät omissa maailmoissaan, jossain menneiden vuosikymmenten tapahtumissa. Kun olisi pitänyt mennä ruokailuun, he tekivät päättäväisesti lähtöä lypsylle ja muihin kauan sitten taakseen jättämiinsä askareihin. Monet eivät päässeet vuoteesta ylös muutoin kuin ystävällisten hoitajien avulla. Joitain oli tuotu kuntoutusjaksolle, että hänen kotona oleva omaishoitaja saisi levätä edes muutaman päivän. Kaikkia heitä osaston upea henkilökunta hoiti sellaisella huomaavaisuudella ja ystävällisyydellä, jota ihailin ja kunnioitin päivästä toiseen.

Viettämäni puolitoista kuukautta huonokuntoisten vanhusten joukossa sai minut usein ajattelemaan elämän rajallisuutta. Samalla aloin väistämättä pohtia, millainen vanhuuden loppusuora minulla itselläni on kenties odotettavissa.

Lapsuudessani Hilja äitini lauloi usein sekä kotona että hengellisissä tilaisuuksissa laulua ”Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho”. Olin tuolloin itse siinä iässä, missä kesät jatkuvat loputtomiin ja ajatus vanhuudesta on täysin vieras. Siitä huolimatta laulun sanat jostain syystä pysyvästi syöpyivät syvälle mieleeni.

Jalkani paranemista odotellessani ja osaston kolme elämää seuratessani suhteeni äitini lauluun muuttui. Enää se ei soinut ulkopuoleltani yhtenä monista lapsuuteni muistoista. Sen sanat ja sävel alkoivat kummuta sisältäni. Oli kuin salaperäinen peili olisi heijastanut ympärillä näkemäni jonnekin oman ymmärrykseni uumeniin.

Vuosi vuodelta ihmisen elinpäivien vauhti tuntuu väistämättä kiihtyvän. Jouluja ja juhannuksia on yhä tiheämmässä. Jäljellä todennäköisesti olevien vuosien määrä käy vähiin. Ja nekin voivat loppua koska tahansa kesken virallisen eliniän odotuksen. Tietoisuus elämän rajallisuudesta lisääntyy ja saa konkreettisen muodon. Samalla mieleen nousevat myös tutun psalmilaulun seuraavat toivoa tuovat ja turvalliset säkeet:

”Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille, niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja muistavat hänen käskynsä ja noudattavat niitä.” (Psalmi 103:15-18)

Olen kuullut monen pohtivat, kumpi on vaikeampaa, mielen vai fyysisen terveyden järkkyminen? Jotkut ovat jopa vitsailleet, että vanhuudenhöperönä on helppo ja hauska olla, kun ei enää tarvitse kantaa huolta mistään. Osastolla maatessani vakuutuin siitä, että olen heidän kanssaan eri mieltä. 

Leif Andersenin on ajatellut samoin ja sanoittanut oman näkemyksensä näin: ”On sanottu, että sairas mieli terveessä ruumiissa on pahempi kuin terve mieli sairaassa ruumiissa. Uskon siihen ja olen myös nähnyt näin olevan. Ehkäpä ei siis olekaan niin järjetöntä, jos Jumala joskus pyrkii parantamaan ennemmin sielumme kuin kehomme?”

----

 

”Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan.” (Jes.46:4)