Luokan
heiveröisin poika pääsi mukaan koulun jalkapallojoukkueeseen. Joka ikisessä
ottelussa hänen isänsä oli katsomossa kannustamassa häntä. Poika kehittyi ja
pääsi pian kotikaupunkinsa junnujoukkueeseen. Ja taas hänen isänsä nähtiin
katsomossa aina; satoi tai paistoi.
Muut pojat alkoivat kadehtia poikaa, jonka isä oli niin sataprosenttisesti
mukana kaikissa poikansa peleissä. Myöhemmin poika pääsi seuransa
edustusjoukkueeseen. Isä oli edelleen seuraamassa jokaista ottelua ja kannusti
koko joukkuetta sydämensä kyllyydestä. Hänestä tuli katsomossa suorastaan
kuuluisuus.
Kovalla harjoittelulla pojasta kehittyi joukkueensa tähtipelaaja. Eräänä
päivänä hän kertoi valmentajalle isänsä juuri kuolleen, mutta pyysi silti
päästä pelaamaan. Pelin jälkeen valmentaja ihmetteli, miten hän surustaan huolimatta oli juuri nyt pelannut paremmin kuin koskaan.
”Halusin näyttää isälle, kuinka hyvin osaan pelata”, nuori mies sanoi kyynelet
silmissä. ”Tämän pelin hän varmasti näki. Et ehkä tiennyt, että isäni oli
sokea.”
(Julkaistu Ajatusten aamiaisessa 29.9.2016)
(346)