Isä, joka oli ammatiltaan taidemaalari, näki ikkunasta, miten taivaalle oli muodostunut upea sateenkaari. Hän pisti pensselinsä sivuun, otti lattialla leikkivän pienen poikansa syliinsä ja lähti ulos.
Poika, joka ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sateenkaarta, tuijotti pitkään hämmästyneenä taivaalle. Viimein hän sai sanotuksi: ”Iskä, kuinka sä tuon teit?”
Sama kysymys on noussut mieleeni monesti istuessani merellä kajakissa katselemassa auringon säteistä kimaltelevaa ulappaa, jylhiä kallioluotoja, pilvien leikkiä sinisellä taivaalla tai laskevan auringon värittämää taivaanrantaa.
”Iskä, kuinka sä tuon teit?”
Koko luonto, sen jokainen yksityiskohta, kaikki kasvit ja eläimet ja niiden miljoonat erilaiset solurakenteet saavat esittämään saman kysymyksen.
Vaikka tiede kaivautuisi miten syvälle ja lääketiede oppisi tekemään yhä ihmeellisempiä asioita, niin aina jää jäljelle sama kysymys. Jokainen ihminen on suuri ihme, jokainen luotu kantaa suurta salaisuutta mukanaan, jokaisesta kauniista hetkestä on löydettävissä ja tunnistettavissa Suuren Maalarin pensselin erehtymättömän tarkka ja kaunis jälki.
Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.
Psalmi 139:14-18
(303)