”Valitettavasti tämä ystäväni on todella pahasti haavoittunut”, nuori sotilas kertoi puhelimessa äidilleen. ”Hän menetti tulituksessa toisen kätensä ja myös toisen jalkansa, eikä hänellä ole jäljellä kuin yksi näkevä silmä. Niinpä ajattelin, että hän voisi tulla luoksemme ja elää kanssamme.”
Puhelimessa tuli pitkä hiljaisuus. Sitten äiti vastasi nuorelle sotilaalle: “Tietysti, ilman muuta hän voi tulla kotiin sinun kanssasi ja asua jonkin aikaa kodissamme!”
Äidin äänensävy kertoi nuorelle sotilaalle kaiken. Vakavasti haavoittunut sotilas, joka tarvitsisi kaikessa muiden apua, olisi hänen vanhemmilleen valtava taakka.
Kaksi päivää myöhemmin poliisi tuli ilmoittamaan vanhemmille, että heidän poikansa oli tehnyt itsemurhan. Kun pojan ruumis tuotiin kotikaupunkiin, vanhemmat näkivät, että tällä oli vain yksi käsi, yksi jalka ja yksi silmä.
“Jos me vain olisimme tienneet, että hän puhuikin itsestään”, vaikeroivat vanhemmat sodassa vakavasti haavoittuneet poikansa arkun ääressä. Jos me vain olisimme ikinä voineet tietää!”
Sama huuto ”Jos me olisimme vain tienneet!” kohoaa viimeisenä päivänä tuskaisena, kun Jeesus istuu valtaistuimelleen jakamaan kaikki kansat ja ihmiset kahteen eri joukkoon.
”Jos me olisimme tienneet, että hyljeksiessämme heikkoja ja sysiessämme apua tarvitsevia me hyljeksimme ja syrjimmekin Jeesusta!” (Matt. 25:31)