Nuori vaimo oli matkustanut kahden pienen lapsensa kanssa maaseudulle vanhempiensa luo pakoon Helsingin pommituksia. Miehen saatua kutsun lähteä rintamalle taistelemaan, oli tuntunut muutoinkin turvallisemmalta saada olla yhdessä omien vanhempien kanssa.
Joulu oli tulossa. Niinpä nuori vaimo koristeli lastensa ja omien vanhempiensa kanssa talon. Joulukuusi haettiin ja koristeltiin. Kaikki oli valmiina suurta juhlaa varten.
Kynttilöitä ikkunalle asetellessaan nuori vaimo huomasi kirkkoherran olevan tulossa pihatietä pitkin kohti taloa. Naisen käsi pysähtyi kesken liikkeen, ja hänen sydämensä alkoi takoa kiivaasti. Kirkkoherran vierailut merkitsivät tuohon aikaan lähes poikkeuksetta huonoja uutisia. Pappien raskaana tehtävänä oli kiertää viemässä taloihin suruviestejä taisteluissa kaatuneista.
Kirkkoherran astuttua tupaan nuori vaimo sai kuulla, että hänen miehensä oli kaatunut ankarissa taisteluissa kotinsa ja isänmaansa puolesta. Rakas aviomies ja pienten lasten isä ei enää koskaan palaisi kotiin.
Vanhempiensa tukemana nuori vaimo sai juuri ja juuri kerrottua raskaan uutisen lapsilleen. Sen tehtyään hän ryntäsi yläkerran pieneen kamariin yksinäisyyteen itkemään hillittömästi.
Nuoren vaimon vanhemmat katsoivat järkyttyneinä ja neuvottomina toisiaan. Siten he alkoivat sanaakaan sanomatta kuin yhteisestä sopimuksesta riisua iloisia ja kirkkaanvärisiä koristeita pois joulukuusesta ja kantoivat lopuksi kuusen ulos tuvasta.
Kun nuori vaimo pitkän ajan kuluttua palasi alakertaan ja näki kuusen kadonneen tutusta paikastaan sekä tyhjät ikkunalaudat ja kaapinpäällykset, hän sanoi: ”Äiti, mitä te oikein olette tehneet?”
”Me ajattelimme isän kanssa, että näin hirveiden uutisten ja suuren surun keskellä joulun viettäminen tavalliseen tapaan olisi jotenkin sopimatonta,” äiti vastasi.
”Voi äiti,” nuori vaimo huudahti. ”Hakekaa joulukuusi ja koristeet takaisin. Juuri tällaisien hetkien takia joulu on meille annettu!”
(626)