Yksinäisellä maanviljelijällä oli koira, joka oli hänelle erittäin rakas. Vuodet kuluivat, ja viimein koitti se surullinen päivä, kun vanhaksi tullut koira kuoli. Murheen murtamana maanviljelijä lähti kirkonkylälle tapaamaan kirkkoherraa saadakseen koiralleen kunnon hautauksen.
- Koirani oli vuosien ajan minun ainoa seuralaiseni. Sen uskollisempaa ystävää kenelläkään ei voi olla. Olisiko siksi mitenkään mahdollista, että kirkkoherra voisi osallistua koirani hautajaisiin ja lukea koirani muistoksi jonkun sopivan siunauksen? maanviljelijä kysyi arasti kirkkoherralta.
- Meidän kirkkomme käsikirjassa ei taida olla tuollaiseen tilanteeseen sopivaa kaavaa, vastasi kirkkoherra. Nähtyään maanviljelijän pettyneen ilmeen hän kiirehti jatkamaan:
- Mutta ei tilanne välttämättä ole toivoton, sillä kaupungista, jonne ei ole kovin pitkä matka, löytyy monia hyvin vapaamielisiä uusia pieniä seurakuntia, jotka saattavat hyvinkin suostua pyyntöönne.
Maanviljelijä kiitti saamastaan vihjeestä ja valmistautui poistumaan kirkkoherran työhuoneesta. Ovella hän kuitenkin vielä kääntyi, epäröi hetken ja kysyi sitten:
- Suuret kiitokset avusta. Kysyisin vielä, arveleeko kirkkoherra, että 10.000 euroa olisi tuollaiselle seurakunnalle sopiva korvaus hautajaisiin osallistumisesta?
- Miksette heti kertonut, että koira oli luterilainen, kirkkoherra huudahti ja kutsui maanviljelijän uudelleen istumaan.