Isällä oli tapana ennen perheensä jokaista ateriaa siunata pöydän antimet. Hän kiitti Jumalaa hänen kaikesta hyvyydestään sekä erityisesti siitä, että heillä oli jälleen ruokaa pöydässä.
Perheen ruokaillessa isä oli alituisesti tyytymätön vaimonsa valmistamiin ruokiin. Hän valitti äänekkäästi. Hänen mielestään suolaa oli liian vähän tai liian paljon, keitto liian sakeaa tai laihaa, mausteita liikaa tai liian vähän. Aina tuntui löytyvän jotain, mikä oli hänen mielestään epäonnistunut.
Eräänä päivänä, kun isä oli jälleen aloittanut kiitosrukouksella ja jatkanut marisemalla ruuan laadusta, hänen pikkuinen tyttärensä kysyi: ”Isä, kuuleeko Jumala, kun me rukoilemme?”
”Että kuuleeko? Tietysti hän kuulee joka kerran, kun me rukoilemme!” isä vastasi.
Pikkuinen tyttö oli hetken hiljaa. Hän tuntui miettivän kovasti jotain asiaa. Sitten hän kysyi: ”Isä, kuuleeko Jumala myös kaiken mitä me puhumme?”
Isä tunsi ylpeyttä tyttärestään. Miten hienoa, että jo noin pieni lapsi ryhtyy tuolla tavalla pohtimaan syvällisiä hengellisiä asioita. Olemmepa me onnistuneet kasvattamaan fiksun lapsen, isä ajatteli itseensä tyytyväisenä.
Kovin pitkään isä ei saanut onnistumisestaan riemuita. Tyttären seuraava lause pudotti hänet takaisin arkeen ja maan pinnalle:
”Isä, kumpaan Jumala siinä tapauksessa uskoo?”