Moni nainen tuskailee miestään, jolla sanoja on käytössä tosi niukasti. Miesten maailmassa vanha suomalainen sanonta "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa" tuntuu kuulemma oleva ikään katsomatta yliviljelty viisaus.
Sähköpostiini tupsahtelee säännöllisesti . Mukana on usein hauskoja kertomuksia lasten edesottamuksista. Tässä eräs sellainen:
Hoitotäti kiskoi minkä jaksoi saapasta pojan jalkaan. Kun kummatkin saappat oli suurella vaivalla saatu paikoilleen, poika ilmoitti niiden olevan väärässä jalassa. Hän oli oikeassa. Mikäpä siinä auttoi kuin ryhtyä vaivalloiseen urakkaan. Kun saappaat oli riisuttu ja saatu oikeisiin jalkoihin ja hoitotäti pyyhki hikeä, poika tokaisi: ”Ei nää ole mun saappaat.”
Täti puri kieltään jottei karjuisi pojalle: ”Mikset sinä sanonut mitään!” Kun hän oli kiskonut hankalat saappaat uudelleen pois, poika selitti: ”Nää on mun veljen saappaat. Äiti käski mun panna ne tänään jalkaan.” Hoitotäti ei enää tiennyt itkeäkö vai nauraa. Hän kumartui taas kerran punnertamaan saappaita pojan jalkaan.
”Huh-huh, valmista tuli – vihdoinkin.” Missäs sinun käsineesi ovat?” täti kysyi pojalta. ”Äiti käski laittamaan ne saappaiden sisään.”
Saman päivän aamiaiskattaus alkoi lyhyellä aforismilla, jonka pyydän saada tarjoilla kaikille niille naisille, tuskailevat meidän harvasanaisten miesten kanssa:
Jos uoman pohjalla ei olisi kiviä, ei virta voisi laulaa.