Ismail al-Hindi oli hyvin ilkeä ja paha mies. Koskaan hän ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta aiheuttaa muille harmia. Eräänä päivänä hän saapui keitaalle, jossa kasvoi toinen toistaan uljaampia palmuja. Ismail al-Hindi ei kuitenkaan nauttinut keitaan kauneudesta. Komeat ja täydellisiltä näyttävät puut vain ärsyttivät häntä.
Etsiessään katsellaan jotain, mihin voisi kiukkunsa ja ilkeytensä kohdistaa, Ismail al-Hindi havaitsi palmun taimen, joka ylettyi vasta hänen olkapäittensä korkeuteen.
Ismail al-Hindi sai mielestään loistavan idea. Virnistäen ja hampaitaan narskuttaen hän haki lähes päänsä kokoisen kiven. Sen hän asetti palmuntaimen päälle, lehtihankaan aivan keskelle, mistä se ei kovallakaan tuulella pääsisi putoamaan alas.
- Sinusta ei koskaan kasva muiden kaltaista suurta palmua. Joudut koko ikäsi kantamaan tuota kiveä, jonka paino tekee sinusta kitukasvuisen ja toivottavasti myös pahasti vinon, Ismail al-Hindi hekotteli ja lähti taakseen vilkaisematta jatkamaan matkaansa.
Monien vuosien jälkeen Ismail al-Hindi sattui kulkemaan samoilla seuduilla. Niinpä hän päätti käyttää tilaisuutta saada pilkata kitukasvuista palmua. Ongelmana vain oli se, ettei hän kyennyt löytämään sitä keitaalta.
- Olisikohan se kuollut kiven painon musertamana? Tai ehkä se oli jäänyt niin heiveröiseksi, että hiekkamyrskyt olivat vieneet sen mennessään? Ismail al-Hindi pohti ihmeissään. Samassa hän kuuli äänen:
- Suotta, sinä kiero roisto, sinne alaskatselet. Minä olen täällä ylhäällä.
- Kivi, jonka annoit vaikeuttaaksesi elämääni, pakotti minut kasvamaan vahvemmaksi kuin yksikään muu keitaamme palmuista. Nyt minä olen keitaan uljain, pisin ja vahvin palmu. Kannan ylpeänä pääni päällä kiveä, jonka on tehnyt minusta tällaisen.
---
Kertomus palmusta ja kivestä toi mieleeni kristinuskoon sisältyvät paradoksit: Se mikä murtaa, tekee vahvaksi. Se, mikä rikkoo, tekee ehjäksi. Joka antaa, tulee rikkaaksi. Joka luopuu elämästään, saa sen lahjaksi. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen. Joka kadottaa elämänsä Jeesuksen tähden, on sen löytävä. Samanlaiselta kuulostaa väite, että me tarvitsemme taakkoja ja vaikeuksia.
Kannettaviksemme annetuilla kivillä, joita Jumala meille sallii, on kuitenkin tarkoitus. Me tarvitsemme niitä päästäksemme eroon asioista, jotka ovat olleet tai tulleet meidän ja Jumalan väliin. Me tarvitsemme niitä ajamaan meitä omavoimaisuudesta riisuttuina lähemmäksi Jeesusta ja hänen armoaan. Ja mikään, mikä vie meitä lähemmäksi Jeesusta, ei voi olla meille pahaksi.
Suot suuriakin suruja,
oi Herra, minun maistaa.
Et silti ole kaukana,
suot päivän uuden paistaa.
Näin toivoni
ja voimani
uudistat armollasi.
Siis riemuitsen
ja kiitoksen
tuon pelastuksestasi.
Virsi 382, 7. säkeistö