Selibaatti ja kadonnut kastikekauha

Eräässä ranskalaisessa pienessä katolisessa maalaisseurakunnassa oli vain kaksi pappia. Seurakuntaa johti vanhempi pastori, joka asui kirkkoherralle varatussa rakennuksessa. Nuori apupappi sitä vastoin sai tyytyä asumaan monen kilometrin päässä olevassa vaatimattomammassa talossa.

Eräänä päivänä kirkkoherra kutsui apupapin luokseen päivälliselle.  Aterian aikana apupappi pani merkille, että kirkkoherran taloudenhoitaja oli kovin kaunis ja miellyttävän näköinen. Syvällä sisimmässään hän alkoi pohtia, mahtoiko kirkkoherralla ja taloudenhoitajalla olla keskenään enemmänkin kuin vain virallinen työsuhde.

Kirkkoherra oli huomannut apupapin vilkuilun ja arvasi, mitä nuoren miehen mielessä liikkui. Niinpä hän ohjasi keskustelun selibaattiin eli  pappien naimattomuuteen, kertoi itse aina noudattaneensa sitä ja kannusti myös nuorempaa virkaveljeään kilvoittelemaan tässä tärkeässä asiassa.

Viikkoa myöhemmin taloudenhoitaja tuli huolestuneena kirkkoherran luo ja sanoi: ”Kunnianarvoisa isä, sen jälkeen, kun apupappi kävi päivällisellä, en ole löytänyt mistään hopeista kastikekauhaa. Ei kai vain hän olisi vienyt sitä mukanaan?”

”Enpä usko”, vastasi kirkkoherra. ”Ehkäpä kuitenkin kirjoitan hänelle kirjeen ja tiedustelen asiaa hienovaraisesti”, hän lupasi.

Niinpä kirkkoherra istui työpöytänsä ääreen ja kirjoitti apupapille seuraavan kirjeen:

”Rakas virkaveli, en väitä, että sinä olisit ottanut täällä käydessäsi mukaasi hopeisen kastikekauhan, mutta en myöskään väitä, ettetkö sinä olisi voinut niin tehdä. Tosiasia joka tapauksessa on, että sinun vierailusi jälkeen kauhaa ei ole mistään löytynyt.”

Apupappi vastasi kirkkoherralle kirjoittamalla tälle seuraavan viestin:

”Kunnioitettu isä, minä en väitä, että nukkuisit taloudenhoitajasi kanssa, mutta en myöskään väitä, etteikö se olisi mahdollista. Mutta sen tiedän varmuudella, että jos sinä nukkuisit omassa sängyssäsi, olisit löytänyt kauhan jo aikoja sitten.”