Suomalainen mies on tunnetusti säästeliäs sanoissaan. Hän puhuu vähän ja silloinkin vastahakoisesti. Eräänä iltana mies istui vaimonsa kanssa kotitalonsa kuistilla. Päivän raskas työ, maittava ateria ja iltahämärän rauhoittavat maisemat ja äänet olivat varmaankin pehmentäneet hänen luontoaan.
Mies otti piipun suustaan ja sanoi vaimolleen: "Kun ajattelen kuinka paljon sinä olet merkinnyt minulle kaikkien näiden vuosien aikana, niin joskus on ollut melkein mahdotonta olla sanomatta sitä sinulle."
Tuon tarinan löysin Ajatusten Aamiaisesta muutama päivä sitten. Se sopii samaan joukkoon kuin kertomus pohjalaisesta miehestä, jonka vaimo kyseli vuosikymmeniä kestäneen avioliiton jälkeen, että vieläkö mies häntä rakastaa? Miehen kerrotaan vastanneen: ”Johan minä sen silloin ennen häitä sinulle sanoin. Kerron kyllä, jos tilanteeseen tulee muutos!”
Olisikohan tämä se päivä, jolloin me kaikki vaimoamme rakastavat miehet kertoisimme asian kumppanillemme sekä sanoin että teoin? Jokin odottamaton palvelus, pieni yllätyslahja, muutama hellä sana ja kosketus.
Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.
1. Kor.13:4-7