Taulu, jolla on erikoinen historia
Kun Kalevala päivä on turvallisesti ohi, kerron, että Albert Edelfelt piti Kalevalaa teoksena suorastaan vastenmielisenä. Sen sijaan hän oli jo jonkin aikaan suunnitellut maalaavansa jonkun Raamattu-aiheisen teoksen. Vuonna 1890 nämä kaksi asiaa kietoutuivat jännittävällä tavalla yhteen.
Vaikka Kalevala ei ollut Edelfeltiä saanut innostumaan, niin Kantelettaren eräs runo teki sen. Edelfelt tutustui Mataleenan vesimatkaan, ja maalasi siitä taulun. Siinä ylpeä talon tytär tapaa kaivolla käydessään orpopojan. Tämä pyytää Mataleenalta vettä juodakseen. Mataleena suhtautuu orpopoikaan halveksuen, mutta nöyrtyy kuultuaan jotain yllättävää.
Mataleenan orjaksi ja paimeneksi luulema Kiesus kertoo Mataleenalle hänen arveluttavan menneisyytensä. Mataleenalla on ollut kolme poikalasta, jotka hän on salannut ja surmannut. Yhden tuleen pistämällä, toisen veteen heittämällä, kolmannen maahan kaivamalla.
Paimenen sanat saavat ylpeänä niskojaan nakelleen tytön nöyränä sanomaan: ”Itsepä lienet Herra Kiesus, kun mun elkeni sanelet!” Tyttö itkee niin vuolaasti, että täyttää kiulun kyynelillään. Sitten hän pesee kyynelillään Jeesuksen jalat ja kuivaa ne hiuksillaan.
Edelfeltiä innoittaneen runon voit lukea tästä:
………..
Kanteletar
Mataleenan vesimatka
Mataleena neito nuori
Kauan se kotona kasvoi,
Kauan kasvoi, kauas kuului,
Tykönä hyvän isänsä,
Kanssa armahan emonsa.
Palkin polki permannosta
Hänen korkokengillänsä,
Hirren kynnystä kulutti
Hänen hienohelmallansa,
Toisen hirren päänsä päältä
Hänen kultaruunullansa;
Rautaisen rahin kulutti
Astioita pestessänsä,
Kulman pöyästä kulutti
Hopiapäällä veitsellänsä.
Mataleena neito nuori
Meni vettä lähteheltä,
Kultakiulunen käessä,
Kultakorva kiulusessa.
Katseli kuvan sioa:
”Ohoh minua neito parka!
Pois on muoto muuttununna,
Kaunis karvani katonut;
Eipä kiillä rintakisko,
Eikä hohta päähopia,
Niinkun kiilti toiskesänä,
Vielä hohti mennä vuonna.”
Kiesus paimenna pajussa,
Karjalaissa kaskimaissa,
Anoi vettä juoaksensa:
”Annas vettä juoakseni!”
”Ei oo mulla astiata,
Eik’ oo kannuni kotona;
Pikarit pinona vieri,
Kannut halkona kalisi.”
”Pistäspä pivosi täysi,
Kahmalossa kanniksella!”
”Mitäs puhut Suomen sulha,
Suomen sulha, maiten orja,
Isäni ikuinen paimen,
Ruotiruovoilla elänyt;
Kalanpäillä kasvaellut,
Karjalaissa kaskismaissa!”
”Sis mä lienen Suomen sulha,
Suomen sulha, maiten orja.
Isäsi ikuinen paimen,
Ruotiruovoilla elänyt,
Kalanpäillä kasvaellut,
Karjalaissa kaskismaissa;
Ellen elkesi sanelen.”
”Sano kaikki, minkä tieät!”
”Kussas kolme poikalastas?—
Yhen tuiskasit tulehen,
Toisen vetkasit vetehen,
Kolmannen kaivoit karkeeseen.
Sen kun tuiskasit tulehen,
Siit’ olis Ruotsissa ritari;
Sen kun vetkasit vetehen,
Siit’ olis herra täällä maalla;
Sen kun kaivoit karkeesehen,
Siit’ olis pappi paras tullut.”
Mataleena neito nuori
Rupes vasta itkemähän,
Itki vettä kiulun täysi,
Kiesuksen jalat pesevi,
Hiuksillansa kuivoavi:
”Itsepä lienet Herra Kiesus,
Kun mun elkeni sanelit!
Pane minua Herra Kiesus,
Pane minua, minnes tahot,
Soihin, maihin portahiksi,
Porttojen polettavaksi,
Jaloin päällä käytäväksi!
Pane minua Herra Kiesus,
Pane minua, minnes tahot,
Silloiksi meren selälle
Lahopuiksi lainehille,
Joka tuulen turjotella,
Laajan lainehen laella!
Pane minua Herra Kiesus,
Pane minua, minnes tahot,
Tunge hiiliksi tulehen,
Kekäleiksi valkiahan,
Joka tulen tuikutella,
Valkiaisen vaikutella!”
(397)
