Isäntä piti pientä koiraansa pihalla puuhun kytkettynä. Koiraa ruokittiin, välillä sen kanssa leikittiin, mutta koira oli koko ajan kiinni puussa. Se pääsi vain niin kauas kuin hihna antoi periksi. Pian koira oppi, missä olivat sen liikkumisen rajat. Jos se yritti rynnätä paikalle osuneen toisen koiran luo leikkimään tai aikoi ajaa takaa ohi kulkenutta kissaa, hihna pysäytti sen aina samalla etäisyydellä.
Eräänä päivänä omistajan kävi koiraa sääliksi. Niinpä hän irrotti koiran hihnastaan. Kaulapanta jäi koiran kaulaan, mutta se ei ollut enää kiinni hihnassa. Omistaja ajatteli, että koira säntäisi heti juoksemaan iloisena vapaudestaan. Mutta toisin kävi.
Kun toinen koira tuli paikalle, koira säntäsi sitä kohti, mutta pysähtyi tarkalleen sille paikalle, missä hihna oli sen aina pysäyttänyt. Kissa, joka oli oppinut härnäämään koiraa kulkemalla vain hieman sen liikkuma-alueen ulkopuolelta, tuli paikalle. Koira hyökkäsi kohti kissaa, mutta pysähtyi jälleen siihen, missä hihna oli ennen kipeällä tempaisulla pysäyttänyt sen juoksun.
Koira oli vapaa, mutta se ei uskaltanut tutuksi tulleen alueensa ulkopuolelle. Sen olisi tarvinnut ottaa vain muutama rohkea askel ja kaikki olisi ollut toisin. Mutta se ei uskaltanut, vaan jäi entisten tapojensa vangiksi.
Joskus meille käy samoin, Jumala haluaisi irrottaa meidät riippuvuuksistamme tai huonoista tavoistamme, mutta me emme uskalla ottaa ratkaisevaa askelta, vaan jäämme pyörimään vanhoihin kipeinäkin jotenkin turvallisiin kuvioihimme.