Köyhällä intialaisella vedenkantajalla oli kaksi savista vesiruukkua. Ne oli ripustettu pitkän kepin päihin. Vedenkantajalla oli keppi hartioillaan, kun hän kulki selkä kumarassa joelta kohti kaunana sijaitsevaa kyläänsä.
Toinen ruukuista oli kaunis ja virheetön. Kepin toisessa päässä asiat olivat huonommin. Siellä roikkui vanha ja kolhiintunut ruukku. Kaiken lisäksi vanhassa ruukussa oli halkeama, josta vesi pääsi hiljalleen vuotamaan pois.
Kun vedenkantaja saapui joelta kylään, ehjä ruukku oli täynnä vettä. Vanhassa ja kolhiintuneessa ruukussa oli sen sijaan jäljellä vain puolet vedestä.
Ehjä ruukku oli ylpeä erinomaisuudestaan. Se oli kaunis katsella ja hoiti tehtävänsä moitteettomasti. Se halveksi vanhaa ruukkua, joka tunsi itsensä surkeaksi, koska valutti aina puolet vedestä matkalle.
Kun sama tilanne oli jatkunut jo pari vuotta, vanha ja viallinen ruukku ei kestänyt enempää. Se päätti tunnustaa kelvottomuutensa vedenkantajalle ja pyytää tältä anteeksi:
”Olen häpeissäni ja tyytymätön itseeni. Pyydän sinulta anteeksi, etten ole kyennyt toimimaan niin kuin sinä olisit halunnut. Olen viallinen. Kun minulle uskotaan vettä kuljetettavaksi, vuodan siitä puolet maahan. Minun rikkinäisyyteni takia sinä joudut tekemään raskaita vedenhakureissuja enemmän kuin jos olisin yhtä hyvä ja virheetön kuin tuo toinen”, vanha ruukku sanoi vedenkantajalle.
Vedenkantaja hymyili. Hän ei nuhdellut eikä syyttänyt viallista ruukkua, vaan vastasi:
”Oletko huomannut, että sillä puolella polkua, jolla sinä aina hartioillani roikut, kasvaa valtavasti kauniita kukkia. Toisella puolella polkua nurmikko on kuivuudesta ruskea, eikä siellä kasva ainuttakaan kukkaa. Joka päivä, kun olemme saapuneet joelta, sinä olet kastellut polun reunan omalta puoleltasi ja saanut sen viheriöimään ja hehkumaan väreissä”, vedenkantaja selitti.
”Olen tiennyt jo kaksi vuotta, että sinä olet viallinen, etkä pysty tuomaan perille enempää kuin puolet vedestä. Sellaisenakin sinä olet minulle arvokas. Olet tuottanut minulle valtavasti iloa. Sinun ansiostasi olen voinut poimia polun varresta kauniita kukkia. Niillä olen voinut ilahduttaa vaimoani ja lapsiani. Olen sinulle hyvin kiitollinen, sillä ilman sinua se ei olisi ollut mahdollista”, viisas vedenkantaja sanoi.
----
Olen särkynyt saviruukku
Pala palalta murtui pois
Vain ihmettelin ja itkin
En millään murtunut ois
Sinä Herra minut murskasit
Vaan talletit kaikki palat
Niin paljon minua rakastit
Tahdoit uutta kokonaan
Anna savelle uusi muoto
Tee minusta uusi ruukku
Niin rakkautesi nyt näytät
Taas murtunutta käytät
Tahdon kertoa särkyneille
Ei siruja heitetä pois
Kallista halpa savikin
Mestarin kädessä ois
(Säveltäjä, Jukka Salminen, sanoittaja Liisa Pajunen)