Lokakuun päivät ovat olleet kauniita, mutta lyhyitä molemmista päistä. Aamusumua on ollut usein puoleen päivään asti, ja iltahämäryys alkaa jo klo 17 aikoihin. Kanojen sisäinen kello ei ole siirtynyt päivien lyhentymisen tahdissa, vaan ne ovat hidastelleet sisälle menossa aina hämäräntuloon saakka.
Syysaurinko,
josta olemme saaneet monina päivinä nauttia, vaeltaa jo kovin alhaalla. Niinpä
se paistaa parhaiten alapihalle, joka on kaukana kanatarhasta. Auringosta ja
sen lämmöstä nauttivien kanojen kotimatkasta yöpymispaikkaan on siksi tullut
turhan pitkä ja vaarallinen.
Pari
päivää sitten, kun iltahämärä oli jo alkanut laskeutua, kanalasta kuului hirveä
kotkotus ja motkotus. Jos olisi ollut kevät ja kanoilla munimisinto, se olisi
ollut koko porukan yhteinen ilolaulu uuden munan synnystä. Jostain muusta
täytyi olla kyse, sillä nyt syksyllä kaikkien hoidellessa omia poikasiaan
meillä ei ole tullut yhtäkään munaa.
Kiirehdin
kanalaan tutkimaan metelin syytä. Kanalassa oli koko porukka tohkeissaan.
Kukko, kanatarhan turva, oli muutaman kanan kanssa perimmäisen kopin
perimmäisellä orrella. Kolme muuta kanaa
oli hypännyt ylimpiin munintapesiin. Loput kanat hyppivät orsille ja alas ja
kotkottivat tohkeissaan. Vaikka kanat eivät osanneet sanoa ymmärrettävällä
kielellä, mikä oli kauhun aiheuttaja, ymmärsin, että suuresta vaarasta ne
olivat pelastautuneet.
Kaikki kanat näyttivät ihan ehjiltä. Sitten huomasin, että paikalla oli vain osa laumasta. Menin ulos etsimään puuttuvia ja toivoin, että ne ovat edelleen olemassa.
Aika kauan
sain kierrellä ennen kuin huomasin emokanat ja poikaset, jotka olivat
painautuneet pihakuusen oksien suojaan maata vasten ihan litteiksi ja
liikkumattomiksi . Ne eivät olisi millään uskaltaneet lähteä pois
turvapaikastaan kanalan suuntaan. Ne ovat ihailtavan aitoja maatiaisia, joilla
on vielä tallella luonnonlinnun suojautumistavat.
Vielä seuraavanakin päivänä kanat arkailivat mennä ulos. Se, oliko kanat säikäyttänyt haukka, supi vai kettu, jäi arvoitukseksi. Joku se oli!